Keskellä pimeyttä

Mä oon okei!

Mä mietin kaikkea paskaa mitä oon kokenut ja haluaisin itkeä mutta en pysty, oon itkeny kyynelkanavat tyhjiksi. Joten ajattelen että olen okei, en ole mutta tahdon olla. Tahdon olla oikeasti iloinen ja "okei" en ole, en tule ikinä olemaan. Tahdon olla elossa, tunnen olevani elossa vain silloin kun viiltelen. En saa viillellä mutta haluan, äitini sanoi minulle suoraan etten yksinkertaisesti saa viillellä. Mikään muu ei saa minua tuntemaan olevani elossa, ei mikään, ei kukaan, ei mikään mitä mulle sanotaan, ei mikään mitä teen tai ajattelen. Olen kuollut, tappanut sen iloisen tytön sisälläni. Häntä ei enää ole, tapoin hänet. Enkä pystynyt enää elvyttämään häntä. Hän oli kuollut. Kaikki se mitä nauran tai hymyilen, on osa maskiani mitä pidän päivittäin, se on iloisen tytön maski. Olen tehnyt sen itse. Se maski määrittää muille kuka olen. Haluaisin repiä maskin pois päältäni ja tuhota sen, näyttää ihmisille kuka oikeasti olen. Olen tyttö jonka elämällä ei ole merkitystä, tyttö jonka elämällä ei ole suuntaa. Tyttö joka kävelee kohti pimeyttä eikä osaa kääntyä enää takaisin. Eikä kukaan välitä tytön elämästä. Tyttö jonka elämä on pelkkää paskaa. Elämä täynnä vastoinkäymisiä, muutoksia ja itsetuhoisuutta. Siinä on kaikki koko elämästäni. Kunpa se olisi jotain muuta. Jotain iloista, jotain mitä ihmiset tahtoisivat kuulla elämästäni. Kukaan ei halua vaivautua kuuntelemaan minua, ja olisin itsekäs jos puhuisin vain itsestäni. Onko kaikkien elämä joskus tälläistä? Onko kaikkien elämä tätä samaa paskaa, piilottavatko he tuskansa niinkuin minä? Arvostelevatko hekin itseänsä peilin edessä? Minä teen kaikkea tätä. Haluaisin lopettaa mutta ette tiedäkkään kuinka vaikeaa se on jo nyt. Se on niin vaikeaa että yritin lopettaa elämäni sen tähden. Olisin elänyt kaiken turhaan, tunteettomana ja tuntemattomana, kukaan ei oikeasti tunne minua, olen masentunut.