Vapaudelta tuoksuva tyttö

Luku 1 - Ei tarvii tuijottaa

Alyssa

Piip.

Piip.

Piip. 

Piip.

Piip.

Piip.

"Joo joo joo, herätään herätään, turpa kiinni nyt" huokaisin ja laitoin herätyksen pois päältä. Nousin istuma-asentoon ja pyyhkäisin pitkät, vaaleat hiukseni pois naamalta. Vittu kun olisi helpompaa vain käydä kampaajalla, mutta ei jaksanut.

Aloitetaan vaikka ihan alusta.

Mun nimi on Alyssa Julia Dennis. Mä olen puoliksi suomalainen ja puoliksi kanadalainen. Mä olen rikkaasta perheestä, äiti on lääkäri ja isä lakimies. Mun pikkusisko Violet soittaa viulua ja on vitun hyvä. Mä olen taitava pianonsoittaja, mulla on pelkkiä kymppejä todistukset täynnä ja näytän ihan jumalattarelta. Pitkät, vaaleat, lainehtivat hiukset, tasainen vaalea iho, smaragdinvihreät silmät, luonnostaan pitkät ripset ja muuta sellaista. Mä olen suosittu- uskokaa tai älkää- musta pidetään paljon. Mä oon ystävällinen ja kohtelen ihmisiä hyvin ja oon- ironista kyllä, oppilaskunnan puheenjohtaja.

Täydellistä noin päällepäin.

Noh, onhan mulla myös alkoholisti isä, äiti rakastaa mun siskoa yli kaiken ja unohtaa välillä mun olemassaolon, mä kärsin vakavasta syömishäiriöstä koko yläasteen, ainoa ihminen joka koskaan ymmärsi mua kunnolla on kuollut, mitä näitä nyt on.

Eiköhän siinä tullut tärkeimmät.

Nousin seisomaan ja vilkaisin puhelintani. Puoli kahdeksan. Kirosin hiljaa itsekseni. Se oli välillä siunaus ja välillä kirous, heräsin aina aikasin.

Kävelin peilin eteen ja katselin sotkuista tukkaani. En olisi millään jaksanut. Kävelin suoraan vaatekomerooni. Selailin vaatteita läpi ja noin viiden minuutin jälkeen päädyin valkoiseen, hihattomaan, noin polviin asti ulottuvaan mekkoon ja helmenvalkoisiin korkkareihin. Suljin vaatekomeron oven ja istahdin pöydän ääreen. Kuulin pienen tuhahduksen huoneen nurkasta.

"Joo joo, tiedetään. Mä vien sut kohta" sanoin nurkassa makoilevalle labradorinnoutajalleni Tessalle. Se haukahti pienesti ja sulki silmänsä. Käännyin takaisin peiliä päin.

-

Noin puolentoista tunnin päästä lähdin kävelemään koulua päin. Ei se kauaa olisi kestänyt kuitenkaan. Menin sinne hakemaan vain yhden paperin ja kiittelemään ihmisiä kuluneesta vuodesta ja pälä pälä pälä.

Tunsin hienoisen värähdyksen olkalaukussani ja otin puhelimen esiin. Teresalta. Yllättävää.

Teresa:

Kauan sul vielä menee tänne? Mä en kestä Terhoo ja Dania enää kauaa

                                                                    Sinä:

                                         No ihan vaa joku viis 
                                         minaa,rauhotu

Teresa:

🙄🙄

                                                                    Sinä: 

                                                                        🥰

Tiesin varsin hyvin että Terho ja Daniel, Teresan ja mun parhaat kaverit jostain aikojen alusta lähtien, osasivat olla oikea piikki perseessä. Ei me silti ilmankaan niitä selvittäisi.