Lupaus

2.

"Olin sairaalalla." Sanon ja katson äitiäni kasvoihin.

"Miksi?" Äitini kysyy, ääni rauhallisena. En kuitenkaan anna hänen äänensä huijata minua, koska tiedän, että hän on vihainen.
"Jasper pyörtyi, hänet vietiin sairaalaan ja menin mukaan Ainon kanssa. Sain Ainon äidiltä kyydin." Sanon suoraan. Olen useasti hyvin suorapuheinen vanhemmilleni, vaikkakin monet ystäväni eivät välillä pidä siitä. Jos he tekevät jotakin väärää ja satun olemaan siinä mukana, vanhempani ilmoittavat kaverieni vanhemmille, kun saavat tietää mitä olemme tehneet.

Äitini huokaisee, ja ottaa puhelimeni taskustaan.
"Miksi et pitänyt puhelinta mukanasi?" Äiti kysyy, laskien puhelimeni pöydälle.
"Unohdin." Äiti vain ravistaa päätään hieman vastatessani.
"Tämä on jo kuudes kerta kahden viikon aikana, kun 'unohdat' puhelimesi. Se on sitä varten, että saamme sinuun yhteyden, ja tiedämme, että olet kunnossa. Aloimme olla huolissamme, kun et tullut heti kotiin." Äiti sanoo.
"Viikko kotiarestia ja puhelin pois. Jos hän jättää sen harjoituksien ajaksi kotiin, ei hän myös tarvitse sitä kotona tai koulussa." Isäni Sanoo, mutta ei katso minua.

"Isä!" Sanon turhautuneena. Isäni on hyvin tiukka joissakin asioissa.
"Kutsun sinut syömään myöhemmin, voit nyt poistua huoneeseesi." Äitini sanoo ja istuu isän viereen sohvalle. Huokaisen ja lähden kohti huonettani. Huoneeni ei ole kovin värikäs, eikä siellä ole paljoa tavaraa. Yleensä en tee huoneessani muuta, kuin nuku, joten en ymmärrä miksi sen pitäisi olla täynnä tavaraa. Lisäksi meillä on varasto tavaroita varten.

Suljen huoneeni oven hiljaa, koska se pamahtaa hyvin helposti, silloin kun minulla on ikkuna auki ja olen sulkemassa ovea. Istun sängylleni, jossa on valkoinen päiväpeitto. Olen sulkemassa ikkunan, kun näen samalla näkökenttäni reunalla tumman hahmon alhaalla, takapihalla, yhden polun luona. Mutta kääntyessäni katsomaan tarkemmin pihalle, hahmoa ei ole enää. Kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin, mutta en välitä niistä, vaan suljen ikkunan ja otan piirrustuslehtiöni käteeni.

Avaan sen, otan myös kynän, ja mietin hetken mitä voisin piirtää. Mietin päivän tapahtumia ja piirrän Jasperin sairaalasängyllä. Välillä kun mietin päivän tapahtumia, voin nähdä muiston melkein kuin valokuvana mielessäni, ja siten on helpompi hahmottaa ja piirtää näkemäni.
On hiljaista, mutta se on tavallaan rauhallista. Olen tottunut siihen, että on hiljaista, koska olen ainut lapsi. Välillä en ymmärrä miksi pitää näin suuri talo ja piha, jos ei ole kuin yksi lapsi. Täällä olisi tilaa useammallekin lapselle.

Kuulen koputuksen huoneeni ovessa. Pysyn hiljaa, koska en tiedä mitä minun pitäisi sanoa.
"Ruoka on valmista. Tule pian syömään." Isäni ääni kuuluu rauhallisena oven takaa ja katson ovea, mutta isäni ei avaa sitä. Kuuntelen, kuinka hänen askelensa hiljenevät. Katson piirrustustani. Teen aina jonkinlaisia virheitä piirrustuksiini ja siksi en ole niistä kovin ylpeä. Oikeastaan en ikinä pidä piirrustuksiani hienoina, vaikka moni muu pitäisi. Minulle on annettu lahja piirtää, mutta en arvosta sitä, äitini usein kertoo minulle.

Suljen lehtiöni ja lasken sen sängylle. Huokaisten nousen ylös sängyltä ja katson itseäni peilistä. Ei mitään ihmeellistä. Lähden huoneestani ja mennessäni alas rappusia, kuulen vanhempieni puhuvan.
"Onko viikko kotiarestia liikaa?" Äitini kysyy hiljaa. Hänen äänensä on epävarma. Isäni ääni kuuluu pian hänen jälkeensa vahvana ja hieman vakavana.
"Tyttö on kasvavassa iässä, hänelle pitää laittaa sääntöjä, jotta hän ei tee samaa virhetta kuin me. Vaikka säännöt olisivatkin ankaria." Isän huokaisu kuuluu hiljaisena hetken kuluttua.

"Toivon, että hän ei tee samaa virhettä kuin me. Hän ei saattaisi olla niin onnekas." Isä lisää.
"Luuletko hänen palaavan?" Äitini kysyy, jolloin kuulen isän kieltävän vastauksen. Lähden kävelemään alemmas rappusia ja rappusista kuuluu nariseva ääni, joten kun saavun keittiöön, tiedän, että he ovat kuin eivät olisi äsken keskustelleet.
"Mitä on ruokana?" Kysyn, kun katson kattilaa pöydän ääressä. Minun ei olisi edes pitänyt kuulla tuota keskustelua, joten minun täytyy myös käyttäytyä, että en olisi kuullut. Mutta mietin kyllä, kuka on hän.

"Spagettia. Lempiruokasi." Isä vastaa hymyillen ja nyökkään. Otan ruokaa lautaselleni ja kaadan mehua lasiini. Isäni on allerginen appelsiineille, joten juomme yleensä omena-, tai päärynämehua. Mietin tummaa hahmoa, jonka olin nähnyt yhden polun lähellä. Pitäisikö minun kertoa vanhemmilleni? Olin niin ajatuksissani, että en kuullut kun vanhempani keskustelivat.
"Pihla!" Isäni ärähtää, mutta ei huuda. Nostan katseeni ruoasta, johon en ole vielä koskenut.
"Niin?" Kysyn, mutta isäni vain ravistaa pienesti päätään.

"Mikä on niin tärkeää, että et keskity, kun sinulle puhutaan?" Äitini kysyy ja huokaan. En ole edes varma näinkö ketään ulkona, joten miksi huolestuttaisin vanhempiani.
"Mietin vain..." Yritän keksiä nopeasti jotakin.
"Miksi emme voisi hankkia lemmikkiä, meillä on ulkona hyvin suuri tila, jossa se voisi hyvin olla ja sisällä on myös hyvin tilaa." Kysyn ja otan spagetti suuhuni.
"Olemme puhuneet tästä.." Äitini aloittaa, mutta keskeytän hänet.
"Mutta täällä on kovin yksinäistä. Ja kun olen kotiarestissa, voisin sentään olla lemmikin kanssa?" Ehdotan, mutta he eivät kuuntele.

"Pihla, älä puhu ruoka suussa." Isäni keskeyttää ja pöytään laskeutuu hiljaisuus. Huokaisen ja syön ruoan loppuun.
"Kiitos." Sanon, vien astiat ja poistun keittiöstä. Vanhempieni mielestä, lemmikit tuovat aina kuraa tai vettä sisälle, ja talvella niitä joutuisi pitämään sisällä, joka ei vanhemmilleni kävisi. Myös vanhempani ovat usein töissä, joten lemmikin huolehtiminen jäisi minulle, ja vanhempieni mielestä siinä on liikaa vastuuta. Kissa voisi olla erinomainen lemmikki.

Kissa selviää sekä ulkona, että sisällä. Lisäksi jos kissa olisi ulkona, se voisi metsästää hiiriä tai muita pieniä eläimiä, jotta ne eivät tuhoaisi äidin kasvimaata tai söisi meidän ruokia varastosta. Pidän kissoista, sekä koirista. Pidän eläimistä. Kävelen huoneeseeni ja avaan piirustuslehtiöni ja rupean piirtämään eläimiä. Jos olisin eläin, millainen olisin? Värit, turkki, paljon yksityiskohtia. Ideat pomppivat päässäni, kunnes jään tuijottamaan yhtä sivua.

Se on mies. Sama tumma hahmo, jonka näin pihalla, mutta jostain syystä olen piirtänyt sen tarkemmin. Lasken käteni piirrustuksen päälle. Tunnenko hänet jostain?