Pimeyttä kohden

Luku 1

Laituri yhdeksän ja kolme neljännestä kylpi syyskuisen auringon valossa. Helakanpunainen veturi tuprautteli tuon tuostakin ilmaan vaaleita savupilviä. Blundellin nelihenkinen velhoperhe oli tupsahtanut juuri laiturille King's crossin aseman kautta. Perheen isä, tumma, nelikymppinen Joseph Blundell työnsi kärryjä, joihin oli lastattu kaksi koivupuista matka-arkkua ja liinalla peitetty pöllön häkki.

Pöllö häkissä kuului perheen nuoremmalle tyttärelle, neljätoistavuotiaalle Delilahille. Isänsä tavoin hänellä oli tummat ja laineikkaat hiukset, vaaleansiniset silmät, sekä tuuheat ja ilmeikkäät kulmakarvat. Äidiltään Nancylta Delilah oli perinyt pienen ja sievän nenän, sekä sydämen muotoiset kasvot. Delilah hyppeli innoissaan ja tähyili väkijoukosta koulukavereidensa kasvoja.

Nancy Blundell naurahti tyttärensä innokkuudelle ja tarttui miestään käsikynkästä. "Eikö olekkin ihanaa, Joe-kulta? Tuntuu kuin omasta kouluajastamme olisi vierähtänyt vain muutama vuosi!" Joseph nyökkäsi hymyillen ja kaappasi vaimonsa kainaloonsa. He olivat tulleet junan vierelle ja oli aika nostaa matkatavarat kyytiin.

"Delilah!" Joseph viittoili tyttärelleen, joka oli jo löytänyt ystävänsä ja vaihtoi kuulumisia heidän kanssaan. Delilah hyvästeli ystävänsä hetkeksi ja tuli nostamaan matka-arkkua junaan. "Missä Donna on?" hän kysyi. Joseph ja Nancy katsoivat ympärilleen ja tekivät saman huomion kuin tyttärensä. "En ole varma. Hän pääsi kyllä tälle puolelle", Joseph sanoi. Hän haravoi katseellaan laituria, kunnes huomasi tyttärensä jo raivaavan tietään heidän luokseen.

Donna Blundell muistutti enemmän äitiään kuin isäänsä. Hän oli sitonut vaaleanruskeat kiharat hiuksensa lyhyelle töpölle niskaan. Äidiltään Donna oli perinyt myös ruskeat silmät, vaikka ne olivat tummanruskeat, eivät pähkinänruskeat. Delilah oli kesän aikana kasvanut Donnasta ohi, mistä tämä jaksoi aina muistuttaa isosiskoaan.

"Minne oikein katosit?" Nancy tiukkasi esikoiseltaan. Tämä nyökkäsi kauemmas, missä kaksi tyttöä seisoskeli omien kärryjensä kanssa. "Juttelin vaan Lorin ja Lindan kanssa. Kellyllä tuli kai toisella puolella jotain ongelmia ja ne odottaa sitä. Me etsitään sitten yhdessä sopiva vaunuosasto. Voin kyllä kantaa omat tavarani." Sitten Delilah ja Donna halasivat tiukasti vanhempiaan ja nousivat matkatavaroineen ja pöllöineen junan kyytiin.

Delilah katosi pian ystäviensä kanssa jonnekkin junan lukuisista vaunuosastoista, jotka alkoivat olla pikkuhiljaa varattuja. Donna kulki pitkin vaunua ja katseli ympärilleen. Hän näki monia tuttuja kasvoja, mutta eräitä, joita hän oli koko kesän kaivannut, hän ei nähnyt. No, perillä näen hänet varmasti, Donna ajatteli.

"Hei, Donna! Siinähän sä jo oletkin. Oletko löytänyt sopivaa vaunuosastoa?" joku huudahti. Donna kääntyi ympäri ja kohtasi parhaan ystävänsä, Kelly Jonesin katseen. Donnan suu levisi hymyyn ja hän kapsahti Kellyn kaulaan. Kellyn takana virnistelivät tytöt, joille Donna oli jo aikaisemmin puhunut, Kellyn kaksoissisko Linda ja tämän paras ystävä Lori. "Ajattelin, että jatketaan junan peräpäähän, ja katsotaan, jos siellä olisi rauhallisempaa Donna vastasi Kellylle. Muut nyökyttelivät yhteisymmärryksen merkiksi.

Toiseksi viimeisessä vaunussa oli todellakin rauhallisempaa kuin muualla. Yhdessä vaunuosastossa näkyi muutama viidesluokkalainen puuskupuh, joita Lori ja Linda tervehtivät. Tyttöjoukko asettui vapaaseen osastoon ja työnsi matkatavarat penkkien alle. Lori ja Kelly laskivat pöllöjensä häkit penkeille.

"Viimeinen vuosi Tylypahkassa", huokaisi Lori haikeasti. Muut tytöt nyökyttelivät. "Me ei ehkä enää nähdä meidän tupakavereita tämän vuoden jälkeen", säesti Kelly. Donna tunsi haikeuden muiden lailla, mutta sen lisäksi, että hän ei tapaisi enää tupatovereitaan Korpinkynnestä, hän ei ehkä ikinä näkisi erästä poikaa, johon hän oli ihastunut kuudentena vuonnaan. Miksi minun täytyy olla niin toivottaman ujo, Donna mietti tuskastuneena. En koskaan pääse edes puhumaan hänelle, ellen ryhdistäydy. Ja minun on ihan pakko uskaltaa puhua hänelle, tai kadun sitä koko loppuikäni.