Veljeni Tane

Prologi: Itkevän taivaan alla syntynyt

"Niin kauan, kun meitä on kaksi, olemme molemmat turvassa".

VUOSI 1917

SAKARI

Ulkona pauhasi raivoisa ukkonen ja sade rummutti talon kattoa ja ikkunoita. Taivas näkyi täysin mustana, vain välillä iskevät, kirkkaat salamat valaisivat synkkyyden hetkeksi. Puut huojuivat voimakkaassa tuulessa; jopa jykevimmät kuuset taipuivat maata kohti kuin alistuen riehuvan myrskyn armoille.

Istuin lähellä ikkunaa ja tuijotin sinertävillä silmilläni öiseen pimeyteen. Isäni käveli huoneessa edestakaisin, raapien niskaansa ja vilkuillen kiinni olevan oven suuntaan. Välillä hän katsahti minuun päin, muttei sanonut mitään. Tiesin isän vaitonaisuuden johtuvan hermostuneisuudesta ja pelosta. Minäkin pysyin hiljaa, sillä ei ollut mitään, mistä puhua. Oven takaa kuului itkua ja huutoa. Ääni kuului äidilleni. Sillä hetkellä minunkin sydänalaani kouraisi pelko ja peitin korvani, en halunnut kuunnella äitini itkuista valitusta. Mutta ukkosmyrskyn lailla ääni kuului yhä yhtä kovana.

Äkkiä tunsin isän käden päälaellani ja käänsin katseeni sadepisaroiden hakkaamasta ikkunasta häneen.

"Kaikki on hyvin, Sakari. Kohta näet uuden pikkusiskosi tai –veljesi".

Isä yritti kuulostaa lohduttavalta, mutta hänen äänensä tärisi selvästi. Nielaisin ja laskin katseeni käsiini. Salama leimahti taivaalla ja valaisi pimeää huonetta hetken. Hätkähdin hieman, mutten liikkunut. Isä istuutui viereeni ja aukaisin jo suuni kysyäkseni, kuinka pitkään meidän vielä piti odottaa, kun hän veti minut kainaloonsa. Haistoin pistävän hien ja tunsin lämpimän hengityksen tukassani. Isän repsottava kauluslaatta raapaisi poskeani ja hänen univormunsa tuntui kuumalta. Ukkosen jyrinä ja äidin huudot vaimenivat; silmäni painuivat kiinni ja nukahdin.

Myrsky oli viimein laantunut herätessäni. Satoi enää vaimeasti. Hieraisin silmiäni ja huomasin makaavani yhä isän kainalossa.

"Jumala.. Älä rankaise minua näin.." kuulin hänen mumisevan ja nostin päätäni. Mitä isä tarkoitti? Miksi Jumala haluaisi rangaista häntä? Oliko hän tehnyt jotain pahaa? En ehtinyt avata suutani, kun ovi aukesi ja tohtori astui ulos. En kuullut äitini ääniä enää ja näin miehen katseen olevan surullinen ja pahoitteleva. Isä nousi ylös ja näytti tietävän, mitä oli tapahtunut. Minä en taasen tiennyt, miten pitäisi reagoida seuratessani isää ja tohtoria toiseen makuuhuoneeseen.

Äiti makasi sängyllä hiljaa ja liikkumatta. Tohtori oli vetänyt valkoisen peitteen hänen ylleen niin, että se peitti kasvotkin. Nukkuiko äiti? En uskaltanut mennä lähemmäksi tai sanoa isälle mitään. Näin pienen käärön, jonka tohtori nosti äidin vierestä ja ojensi isälle. Sitten mies sanoi jotain hiljaa, taputti isää olkapäälle, otti tarvikkeensa ja tuli luokseni ovensuuhun.

"Ta hand om din familj, Sakari", mies sanoi silittäen päätäni ja koetti hymyillä. Tiesin tohtorin osaavan huonosti suomea, Ruotsista kun oli kotoisin. Enkä minä ymmärtänyt, mitä hän sanoi, mutta nyökkäsin.

"All lycka till dig Juhani", tohtori sanoi vielä isälle, ennen kuin lähti.

Kuullessani ulko-oven menevän kiinni, astelin hitaasti isän luo. Hän ei katsonutkaan minuun, vaikka nyin hänen univormuaan.

"Sainko veljen vai siskon?" kysyin.

Isän pää riippui rinnalla ja pitkään vallitsi syvä hiljaisuus. Vilkaisin välillä peitteen alla makaavaa äitiäni ja katsoin sitten taas isääni.

Kului jonkin aikaa. Odotin isän vastaavan jotain. Ihmettelin, miksei kääröstäkään kuulunut ääntä.

"Vie Tauno muualle", isä rikkoi äkkiä hiljaisuuden ja ojensi kääröä minulle.

Tauno?

Olinko siis saanut veljen?

Varovasti ja hieman epäröiden otin pienoisen käsivarsilleni.

Entä jos pudottaisin hänet vahingossa? Pidinkö häntä edes oikein sylissäni?

"Isä, miksei äiti nouse ja anna veljelle ruokaa?" kysyin katsoen ensin sängyllä makaavaa äitiäni ja sitten isää.

"Mene nyt, Sakari", isä vastasi ja kuulosti vihaiselta, mutta samalla surulliselta. Hän vain istuutui äidin viereen ja veti peitteen pois äidin kasvoilta. Näin äitini olevan aivan kalpea ja hänen silmänsä olivat kiinni. Ruskeat hiukset olivat sekaisin ja hiussuortuva oli liimautunut hänen kasvoillensa. Isä tarttui äitiä kädestä ja suuteli häntä otsalle.

"Olen pahoillani, rakas.."

Ymmärsin isän haluavan olla äidin kanssa kahden ja kannoin Taunon mukanani alakertaan. Istuuduin sohvalle ja tarkastelin veljeni kasvoja. Hänenkin silmänsä olivat kiinni.

"Hei Tane.. Voinko kutsua sinua Taneksi? Avaa silmäsi", sanoin ja taputin veljeni poskea. En tiennyt, etteivät vauvat aina avanneet silmiään heti vastasyntyneenä. Ihmettelin myös, miksei Tane itkenyt. Isä ja äiti olivat kertoneet minun parkuneen täyttä kurkkua, kun olin syntynyt maailmaan. Miksi Tane ei äännähtänytkään tai liikkunut? Ei kai veli vaan...?

Sydämeni sykähti huolesta ja vein käteni lähelle Tanen suuta ja nenää. Ei, kyllä minä tunsin hengityksen sormiani vasten ja huokaisin helpottuneena. Nostin katseeni ikkunaan ja jäin taas tuijottamaan sadepisaroita, mitkä putosivat harmaalta taivaalta maata kohti.

"Ahaa.. Taivas itkee puolestasi, eikö niin? Sitten, kun aukaiset silmäsi, näet sen itsekin", sanoin ja kuulin samassa isän raskaat askeleet portaissa, ja käänsin päätäni. Isä tuli istumaan viereeni ja hänen kasvoillaan välähti nopeasti pieni hymy nähdessään Tanen pienet kasvot, mutta sitten hän käänsi katseensa toisaalle. Hieman poissaolevalta hän minun mielestäni vaikutti. Huomasin isän silmien punertavan.

"Isä, missä äiti on? Tanella on varmaan jo nälkä", sanoin.

Isä ei vastannut. Hän vain huokaisi syvään ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Aavistin jonkin olevan vinossa.

Äiti...

Siinä me istuimme pitkään ja vaiti, kunnes isä viimein laski kätensä kasvoiltaan.

"'Tuomi on virran reunalla... jonka juurella minä itkin... vieraille maille kultani lähti... ja jätti mun tänne yksin...'" hän alkoi laulaa hiljaa. Kuulin hänen äänensä olevan surullinen ja jotkut sanat peittyivät muminaan. Nojasin isääni hänen jatkaessa katkonaista lauluaan.

"'Kätke Tuoni kyyneleen', sulje kuolo silmäseni; ole sitten ystävän'... koska jäin minä yksikseni'".

"Mutta isä, et sinä ole yksin", sanoin ja isä käänsi hitaasti katseensa minuun. "Minä ja Tane olemme kanssasi".

Isä hymyili ja pörrötti hiuksiani. Sanani olivat kai hieman lohduttaneet häntä. Minunkin mielialani koheni. Laskin katseeni Taneen, joka oli nyt ojentanut pienen kätensä minua kohti ja huitoi sillä ilmaa.

"Minä pidän sinusta huolta Tane. Lupaan olla maailman paras isoveli. Sinun ei tarvitse ikinä pelätä; niin kauan kun meitä on kaksi, olemme molemmat turvassa", lupasin ja hymyilin Tanen sormien hipaistessa kasvojani.