Löysin mun onneni sun onnesi takaa

Prologi

AN: Julkasin tästä muutaman osan jo vuos sitten ensimmäisen kerran, mutta sen jälkeen päätin kirjottaa näitä uusiksi, joten älkää ihmetelkö, jos tuntuu, että ootte lukenu jotain vastaavaa aikasemminkin, koska se on hyvin mahdollista. Näitä lukuja tulee myös todennäkösesti erittäin harvaan tahtiin, koska elän kiireitä elämää (en oikeesti, oon vaan laiska) ja näitten kirjottamiseen menee mulla jonkin verran aikaa.

Tää on ensimmäinen kerta kun julkasen mitään mun itsekirjoittamaa julkiselle alustalle, joten kritiikkiä ja parannuskeinoja otan kyllä ilomielin vastaan, jotta voin kehittyä.

Tarinan juoni ja hahmot on täysin fiktiivisiä ja itse keksimiäni, joten ethän kopio!!

Toivottavasti nautitte!

- Eimi <3 29.1.2023

##

Vanhan punaisen digitaaliherätyskelloni punaiset numerot, jotka ovat aikojen saatossa haalistuneet ja osista kohdista kokonaan pois kuluneet, välkkyvät tasaisessa tahdissa muuten pimeässä huoneessa. Noiden punaisina hohtavien numeroiden lisäksi huoneeni seinälle pääsee myös livahtamaan täysikuun hohde ikkunasta, jonka olen jättänyt raolleen tuomaan viileyttä huoneeseen, huolimatta siitä, että ollaan jo pitkällä talvea. Ikkunan rako on kuitenkin niin pieni, että voin maata sängylläni pelkissä boksereissa, peitto roikkuen laiskasti päälläni, ilman että iholleni nousee edes pienet vilunväreet.

Käännän päätäni, niin etten näe enää kelloa — jokaisen neljän numeron vaihduttua ahdistus siitä, kuinka en saa unta hiipi mieleeni ja aloin laskea tunteja, kuinka kauan nukkuisin, jos nyt vain nukahtaisin — ja nostan käteni kasvoilleni. Raahaan sormiani silmäluomieni päällä, peukaloa vasemman ja etusormea oikean päällä, kunnes nenänvarrelle saavuttuani puristan sormeni yhteen, samalla puristaen nenäni varren alkua. Rentoutan sitten käteni naamalleni ja annan sen kulkea vapaana ensin suuni, sitten leukani, kaulani, rintakehäni ja vatsani lävitse, kunnes jätän sen lepäämään lonkkaluulleni, joka selällä maatessani sojoittaa luonnottoman näköisesti ihoni lävitse kohti kattoa. Toinen käteni roikkuu velttona sängyn reunalta, sormien välillä nytkähdellen lihasteni rentoutuessa.

Sormenpäitäni pistelee ja nipistelee, mutta vastustan kiusausta tuoda kädet yhteen ja rukoilla. Nuorempana, ehkä vielä vuosi sittenkin, olisin ristinyt käteni ja rukoillut mieltäni rauhoittaakseni, mutta nyt en enää tee niin. Syy siihen ei ole hiipuvainen uskoni Jumalaan vaan se, että se oli aikojen saatossa muodostunut mulle pakkomielteeksi. Olin rukoillut joka ilta, koska uskoin, että jos en rukoilisi koko perheeni ja kaikki ystäväni kuolisivat. Ihan totta. Muistan heränneeni eräänä aamuna, ehkä ollessani 12-vuotias, hysteerisenä, koska muistin unohtaneeni illalla lukea rukouksen ennen nukkumaan menemistä. Olin juossut paniikin ja pelon vallassa ympäri taloa etsien perheen jäseniäni, kunnes olin tullut keittiöön, josta löysin äitini ja meinasin ylitse virtaavasta helpotuksen tunteesta purskahtaa kyyneliin. Äitini oli vain vilkaissut mua kulmiensa alla, tylsistynyt ilme naamallaan, ja käskenyt mua lopettamaan päättömän juoksentelun ja riehumisen sisällä.

Rukoileminen ei ollut vain huono pakkomielle, jota hoidin velvollisuuden ja pelon tunteesta, vaan se oikeastikin loi mulle turvallisuuden tunnetta. Se oli mulle tuttua ja olin tehnyt sitä pienestä saakka joka ilta, joten se rauhoitti minua. Kun menin nukkumaan, rukoilin myös, että nukahtaisin nopeasti, sillä mulla oli tapana jäädä valveille ja pyöriä omassa sängyssäni pitkälle yöhön asti, lukittuna omien ajatusteni kanssa. Rukoilin myös, että heräisin seuraavana aamuna. Vieläkin öisin, kun uni ei malta tulla, mieleni ei suostu rauhoittumaan ja jään tuijottamaan vanhaa punaista kelloa tuntikausiksi, kuten nyt, mieleni tekee rukoilla.

Pienempänä, ennen kuin rukoilemisesti oli tullut mulle pakkomielle, ehkä viiden kuuden vanhana, rukoilin joka ilta pääseväni pois. Pois mistä? Pois kotoa, mun omasta pienestä maanpäällisestäni helvetistä, joka sijaitsi ainoastaan niiden seinien sisällä, ulkopuolisten katseilta piilossa? Vaiko pois koko maapallolta, jonnekin kaukaiselle universumille, mistä kukaan ei tulisi koskaan mua löytämään? Vaikka en tiennytkään mitä tarkoitin sanalla 'pois', rukoilin sen toteutumista sänkyni vierellä polvillani, niin kauan, että polviani särki ja ranteeni meinasivat revetä käsien yhteen puristamisesta. Rukoiltuani niin kauan, että en enää pysynyt polvillani, nostin itseni käsieni varassa sängylle, asettelin polvistumisesta turtuneet jalkani suoriksi peiton alle ja annoin hiljaisten kyynelten virrata silmistäni.