"T-täällä on niin ky-kylmä...", totesin hampaat kalisten.
"Tule tänne", Zach sanoi avaten minulle toisen käsivartensa, mutta minä vain tuijotin häntä kulmat kurtussa takaisin. Hänkin kurtisti kulmansa minulle.
"Minä lämmitän sinua, ala tulla jo", hä...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Metsä.
Joitakin se voi pelottaa, mutta minulle se on koti. Haluaisin olla siellä koko ajan, sillä se on ainoa paikka, jossa tunnen olevani oma itseni – rauhallinen, vapaa. Minä olen susi. Kaukaa katsottuna saatan näyttää tavalliselta harmaasudelta, mutta ehei... sitä en ole. Olen yliluonnollisen suuri, voimakas ja nopea.
Mutta sen lisäksi, että olen susi, olen myös ihminen. Valitettavasti. Nimeni on Zach.
Mitä voisin kertoa itsestäni...? No, olen high schoolia käyvä 16-vuotias poika. Asun vanhempieni kanssa pohjoisessa Minnesotassa, lähellä Kanadan rajaa. Isä ja äiti ovat muodonmuuttajia niin kuin minäkin, ja sen lisäksi pahimman luokan alkoholisteja... mutta nyt ei puhuta heistä!
Minulla on ollut kyky muuttua sudeksi melkein vuoden, ja sitä kykyä olenkin käyttänyt hyvin paljon. Viihtyisin turkissani kaikki päivät ja viikot, jopa kuukaudet, mutta en saa tehdä niin. Kukaan ei saa. Minulle on kerrottu, että jos antaa sudelle liikaa valtaa, peto voi ottaa lopulta hallintaan koko kehon ja samalla ihmismieli kuolisi. No ei se oikeastaan minua haittaisi, mutta on eräs, joka ei salli sen tapahtua. Jostain hemmetin syystä hän haluaa pelastaa minut.
Mutta minä en halua tulla pelastetuksi.
Nykyhetki oli tämä: olin ollut tällä kertaa ehkä... kolme viikkoa sutena. Ajantajuni oli alkanut kadota, mutta samapa sille. Olin laihtunut hieman, koska suteni saalistustaidot ja voimat olivat vielä sen verran tuoreet ja kokemattomat - mutta minä kehityin koko ajan! Juostessani ja loikkiessani kalliolta toiselle huomasin joka kerta olevani hieman nopeampi ja ketterämpi. En saanut siitä tarpeekseni, mutta tiesin kuka sai...
Zach, tiukka ääni kuului päässäni komentaen minua luokseen.
Sen sijaan että olisin totellut, ampaisinkin karkuun. Juoksin niin nopeaa susilaukkaa kuin pystyin. Harmi vain, että olin juossut äsken huvikseni, koska nyt minä todella tarvitsisin kaikkia energioitani – niitäkin, jotka olin ehtinyt holtittomasti tuhlaamaan. Omien tassujeni töminä ei ollut mitään verrattuna takaani kuuluviin laukka-askeliin. Ne voimistuivat kintereilläni koko ajan, kunnes äkkiä minut tönäistiin kumoon.
Kehoni jätti sammaliin varmaan kymmenen metrin matkalta jäljet, kun poukkoilin ja rymysin maata vasten. Voimakas vaisto käski minun nousta ylös ja puolustaa itseäni hyökkääjältä, mutta siinä samassa vastustaja oli jo ehtinyt loikata päälleni ja painaa minut etutassuillaan takaisin maahan. Vastusteluni loppui lyhyeen, kun pikimusta, punasilmäinen susi nousi ärisemään päälleni hampaat irvessä.
ANNA OLLA VIIMEINEN KERTA KUN JUOKSET ALFAASI KARKUUN!! hän loksutti leukojaan vain parin sentin päässä kuonostani.
Joo joo..., mutisin itsepäisesti vastaan, vaikka Kai – sisäinen suteni – vinkuikin jo valmiiksi päässäni.
NIIN MITÄ?! peto ärähti niin, että sai minut kääntämään alistuneena pääni sivuun.
