Sudenian perilliset: valon hauta

Prologi

Pieni, kuuden hengen joukko seisoi kivisen luostarin ikivanhojen tammiovien edessä. Sade piiskasi karua rantakalliota, jolla luostari seisoi. Rakennus oli hyvin yksinkertainen. Siinä ei ollut samanlaisia koristuksia kuten muissa maagien suojeluhenkien pyhätöissä. Rakennus kuitenkin kuvasi sen kunniaksi rakennettua jumalaa erinomaisesti. Luostarissa asuvat munkit omistivat elämänsä Lehdon palvomiseen sekä hänen koulukuntansa magian tutkimiseen. Lehdo oli ruumiin ja voiman suojelija ja luostarin karu ulkomuoto kuvasi sitä hyvin. Kiviset seinät seisoivat voimakkaina ja järkkymättöminä kuin itse peruskallio. Vaikka vesi ja tuulet niitä kuinka pieksivät, ei kivessä näkynyt kulumisen merkkejä. Sen yksinäinen torni seisoi kivikkoisella maalla, jonne kukaan ei ollut halunnut rakentaa.

Ovella kyyhöttävä saattue koostui kuudesta jäsenestä. Tarkemmin sanottuna kuudesta nuoresta. He olivat kaikki vetäneet matkaviitan huput tai vastaavat päittensä yli sadetta vastaan. Yksi heistä vilkaisi huolestuneena luostarin ikkunaa, josta kajasti valoa.

"Eivätkö ne kuule meitä vai pitääkö ne meitä täällä piruuttaan?" yksi saattueen jäsenistä huusi tuulen ja sateen yli.

"Ei yllätäisi... varmaan jotain maagien ylimielistä paskaa."

"Puhuvatkohan edes yhteiskieltä?"

"Jos eivät, niin Niki saa luvan tulkata."

Koputa uudestaan!" huusi joku saattueen perällä

"Miksi helvetissä täällä piti alkaa satamaan juuri nyt?" tummahiuksinen tyttö huusi pojalle, joka seisoi lähempänä ovea.

"Mitä?" poika huusi takaisin, kuristaen kulmiaan.

"Että tällä sataa liikaa!" tällä kertaa tytön tumma ääni leikkasi tuulen läpi. Poika pudisti päätään.

"Täällä sataa aina. Tämä on Syksyn pohjoisrannikko sinulle. Miran? Onko sinulla se kirje?"

"On!" punatukkainen tyttö sinisessä viitassa huusi. Saattue hiljeni hetkeksi. Vieläkään ei näkynyt minkäänlaisia merkkejä, että heidän läsnäoloaan oven ulkopuolella oli edes huomattu.

"Tuskin edes kuulevat meitä sinne sisälle" melkein heti, kun vuoristolaistyttö sai sanat suustaan, ovet avautuivat ja tuimakatseinen keski-ikäinen mies kurkisti ulos. Hänellä oli päällään yksinkertainen harmaa kaapu, jonka helmaa, kauluksia ja hihansuita koristi symmetrinen punainen kuviointi. Miehen hiukset oli leikattu lyhyiksi ja hänen leuastaan törötti pieni pukinparta. Hänellä oli hyvin vahva ruumis ja kaulassa hänellä roikkui rautainen medaljonki, jossa oli keskellä suuri punainen kivi.

"Mitä asiaa? Vain varkaat hiipivät illalla tähän aikaan illasta." hän kysyä töksäytti yhteiskielellä ilman minkäänlaisia kohteliaisuuksia.

"Olemme Akatemian asioilla." punatukkainen tyttö, jota kutsuttiin Miraniksi takelteli. Miehen aggressiivinen esiintyminen tuli hänelle yllätyksenä. Hän veti taskustaan kirjeen, jonka sinisessä sinetissä komeili ristikkäin asetetut miekat kirjaa vasten. Kirjeen ympärillä oli muovikuoret sen suojaamiseksi sateelta. Munkki vilkaisi kuorta halveksuvasti, kun Miran nappasi ne kirjeen ympäriltä, ennen kuin ojensi sen miehelle.

"Tietysti. Pakkohan niiden on niitä kersoja lähettää. Tulkaahan sitten sisälle. Tai jääkää toki, jos teillä on tarkoituksena antaa sateen tulla sisälle." hän siirtyi sivuun ja saattue yksi kerrallaan astui sisään luostariin.

He saapuivat jonkinlaiseen oleskelusaliin. Sisällä oli lämmintä ja valoisaa valtavassa takassa roihuavan loimun ja seinällä olevien kynttilöiden ansiosta. Lattialla oli punainen ilmeisesti käsityönä tehty matto, harmailla kiviseinillä maalauksia suurista arkkimaageista, jotka olivat Lehdon suojeluksessa ja saavuttivat suuria saavutuksia tutkimuksissaan hänen magiansa osa-alueella. Kuvissa kuvattiin myös historiallisista tapahtumia kuten, Kevään sisällisota ja tuhansien taistelu. Näitä koristuksia lukuun ottamatta kalustus oli yhtä yksinkertainen ja koruton kuten luostarin ulkopuolikin. Muutamia kirjahyllyjä, puisia penkkejä ilman pehmusteita, pitkä pöytä salin toisessa päässä ja kivinen pesuallas pöydän lähellä nurkassa. Huoneesta oli myös kolme ovea, jotka oli valmistettu samasta tummasta puusta kuin pääovi. Huoneessa olevat mukit nostivat katseensa askareistaan ja kääntyivät katsomaan tulijoita. Heillä oli samat harmaat kaavut ja sen mukaan punaisia kuvioita, kun heidän arvoasteensa luostarissa sekä punaisella kivellä varustetut medaljongit kaulassa. Kaikki olivat miehiä. Heidän joukossaan oli vanhoja parrakkaita ukkoja ja poikia, jotka olivat hädin tuskin viisitoistavuotiaita.