Princess of China

Kerran sinä juoksit. Juoksit niin kauas kuin vain pääsit. Vuorten yli ja metsien läpi. Tuuli kävi komeille kasvoillesi ja sade piiskasi kärsinyttä vartaloasi. Et levännyt kertaakaan. Et pysähtynyt edes juomaan, tai istuaksesi alas. Et edes hengähtääksesi hetkeksi. Juoksit pois, sanoen minulle, "Minun täytyy mennä, rakas minun täytyy mennä - niin nopeasti kuin vain pääsen ."

Kerran me putosimme erilleen. Vahingossa me kaaduimme. Yhdessä. Kumpikin. Sinä pidellen käsissäsi kahta sydämeni palaa, jotka olit minulta huomaamattani varastanut.

Kerran me olimme palaneet kirkkaina. Tulemme oli ollut sammumaton ja meillä oli ollut vain toistemme rakkaus. Me emme olleet nähneetkään muuta ympärillämme kuin toisemme.

Mutta nyt kaikki, mitä näytämme ikinä tekevämme on vain taistelu. Taistelu toisiamme ja itseämme vastaan. Taistelu, jolla ei ollut ratkaisua, eikä loppua.

Kerran me olimme olleet samalla puolella. Kerran me olimme olleet samalla puolella, samassa pelissä, jossa oli panoksena enemmän kuin elämä.

Ja kysymys heräsi minussa. Miksi sinun täytyisi lähteä? Lähteä, ja heittää vettä liekkeihini, jotka niin kauniisti ja kirkkaasti paloivat. Sammuttaa ennen niin sammumaton tuli.

Minä olisin voinut olla prinsessa ja sinä olisit voinut olla kuningas.

Meillä olisi voinut olla oma pieni linnamme, jossa olisimme asuneet yhdessä, pitäen sormuksia sormissamme. Me olisimme voineet hankkia lapsia ja vanhentua yhdessä toistemme kanssa. Ja joka ikinen aamu herätessämme sinä olisit voinut kuiskata hiljaa korvaani, kuinka paljon sinä rakastit minua.

Mutta ei. Sinä päästit minusta irti.

Kerran sinä varastit kaiken minusta.

Ja vieläkin minä muistin.

Koska sinä todella satutit minua.

Sinä et ollut kuulemassa aneluani, jonka perääsi nyt lähetin.

Kerran, sinä todella satutit minua.