Jazzin Viemää

Prologi

Hänen äänensä on kuin makeinta hunajaa, josta erottuu tupakan tuoma käheys. Vain tämä yksi laulu loppuun ja hänen äänensä voisi helposti viedä monet rakkaudenkipeät sielut haaksirikkoon tavalla, jolla mereneito houkuttelee merimiehet karikolle kohti odottamatinta kuolemaa.

Kuolon kauniit kasvot, pahaenteiset viekkaat silmät, huulet jotka ovat suloiset kuin ruusun nuput veisivät jo itsestään jalat alta keneltä tahansa joka häneen katseen kohdistaa.

Monet huoneessa olevat pitävät häntä uhkana, usein ne toiset naisoletetut jotka kipeästi toivovat tällä kertaa lähtevänsä paikanpäältään joku seuranaan yksinäisyyden varjostaman tyhjyyden sijasta, johon he niin ovat kyllästyneitä tottumaan.

Hunajahiuksinen nainen lausuu viimeiset hienoiset henkäykset, sanoo kiitokset ja asutuu pois mikrofonin edestä vastaanottamaan hurraukset ja vihellykset.

Esityksensä jälkeen hän astuu ihmisten sekaan, osa heistä tanssien pienonsoiton tahtiin, jotkut istuskellen ajan kuluttamilla punaisilla nahkapenkeillä, osa baaritiskin luona, innokkaimmat keskustellen kiivaasti.

Niin hänestä muuttuu yksi heistä, heistä kasvottomista henkilöistä. Kukaan ei enää erota häntä toistensa lomasta, kukaan ei enää tunnista häntä enkelin äänen kantajaksi. Ketään se ei enää kiinnosta tässä huoneessa, joka sekoittuu sameana alkoholin ja sikareiden pyörteisiin, korkojen kopseeseen ja valheiden kieroutuneeseen verkostoon.

Paitsi eräs, punatukkainen nuori mies rikkoo tämän tahdon. Hänen katseensa seuraa tuota posliinista ihoa, hunajaisia hiuksia. Naisen korot kopisevat terävinä viiltoina marmorista lattiaa vasten pysähtyen tiskin eteen, jonka takana punatukkainen mies seisoo.

-Martini kuivana.

Nainen sanoo äänellään jonka käheä korostus luo siitä täydellisen sekoituksen tupakansavua ja hunajaa.

Baarimikko nyökkää ja tekee työnsä epäröiden, sillä hän on vasta aloittoittanut työskentelynsä kyseisellä klubilla. Hän sekoittaa juoman ja kaataa sen kristallin kirkkaaseen lasiin naisen eteen ja huokaisee työnsä tehtyä.

Nainen viimein katsoo häntä silmiin nostaessaan lasin tiskiltä ja huomaamattaan pysähtyy. Hän ei ehdi huomatakkaan kuinka helposti hän uppoutuu noihin silmiin, jotka ovat väriltään kuin lumpeenlehdet kauneimpana kesäyönä.

Nainen pudistaa itsekseen päätään katkoakseen tiiviin katseen ja hymyilee samalla kohottaen lasiaan vain hieman, mutta vain sen verran että punatukkainen mies tietää sen olevan hänelle tarkoitettu. Mies hymyilee vinosti hänen sydämmensä jättäen lyönnin välistä tiheiden sykäyksien lomassa.

Ja niin hunajahiuksinen nainen katoaa kuin tähdenlento yöhön, toive joka häilyy ilmassa siihen asti kunnes ihmismieli sen kadottaa päästään. Mutta toisin kuin toive tähdenlennon jälkeen, tätä tuiketta ei niin helposti vain unohda.

--

A/N

Haluaisitko kuulla jatkoa? Tykkää tai kommentoi niin tiedän! :)