Muuttujia

Siitä ei ole kauan aikaa, kun minä viimeksi kävin täällä. Se taisi olla eilen, tai ehkä toissapäivänä. Kuitenkin olen täällä taas. Minä olen täältä kotoisin, ja silti en ole. Tämä antoi minulle kaiken ja siksi minun olisi pitänyt kuolla. Mutta minä en kuollut. Sekoitin kohtaloni ja menetin kaiken. Mutta samalla sain aikaan muutoksen.

Sinä iltana olin eksynyt ja harhailin pimeässä metsässä laumaani etsien. Olin jäänyt muista hieman kauemmas, tarkoituksena etsiä jotain syötävää. Poikkesin tavanomaiselta reitiltäni hieman kauemmas joelta löytämäni hajujäljen perässä. Olin aivan liian innoissani havannoidakseni ympäristöä, ja ennen kuin huomasinkaan, olin aivan tuntemattomassa osassa metsää. Ympärilläni kohosivat synkät kuuset ja hämärä varjosti katsettani. Tarkkaillessani metsää huomasin erään kuusen oksalla minua katselevan korpin. Se tuijotti minua vaativasti hetken, ja lennähti sitten eteeni pienen kannon nokkaan. Se sulki hetkeksi silmänsä ja ne avattuaan sen ääni alkoi soimaan päässäni.
"Kuulin kaukaa saapuvan, uuden mutta vanhan. Löydä etsitty. Kuule kutsusi, ja vastaa."

Vielä matkaani jatkettua korpin sointuva ääni kaikui mielessäni. En ymmärtänyt sen merkitystä, mutta se tuntui johdattavan minua eteenpäin. Saavuin pian jyrkän kallioseinämän alapuolelle. En ollut koskaan ennen nähnyt paikkaa, mutta se oli jotenkin silti tuttu. Jokin sanaton voima sai minut kävelemään yhä lähemmäs ja lähemmäs. Seisahduin seinämän viereen ja katselin sitä. Se ei ollut mitenkään erikoinen, vain tylsää harmaata kiveä. Olin jo perääntymässä pois sen luota, kun tajuntaani hiipi jokin, joka ei ollut osa minua.
"Katso ja kosketa, mutta älä unohda."
Ääni täytti pääni ja samalla, kuin itsestään, nostin maasta suuren tassuni, ja kosketin sillä varovasti kiveä.

Hetkeen mitään ei tapahtunut. Olin jo nostamassa tassua pois kiveltä, kun yhtäkkiä kaikki ympärilläni katosi. Säikähtäen suljin nopeasti silmäni. Apua!. Eihän näin voi käydä. Ei koko maailma katoa noin vain minun takiani. Miksi minä edes laskin tassuni sille kivelle? Miten edes päädyin sen kallion viereen? Tuntuu kuin ajatukseni katoaisivat sumun alle. En edes uskaltanut avata silmiäni, ja ennen kuin huomasinkaan, koko tajuntani hämärtyi ja pimeni kokonaan.

Seuraava asia, jonka muistan, oli kylmä ilma kaikkialla ympärilläni. Avasin hitaasti räpytellen silmäni ja tarkensin katsettani. Säpsähdin kokonaan hereille, kun näin joka puolella ympärilläni kohoavat ympyrän muotoon asetellut jättiläismäiset kivipylväät ja niiden välistä leviävän sumun. Erään pylvään vierestä kohosi valtava patsas, joka muistutti etäisesti kaltaistani olentoa. Sillä oli valtavat teräväkyntiset tassut, tuuhea turkki ja häntä, terävät suippokärkiset korvat, sekä mahtavat tummat siivet. Katseeni pysähtyi patsaan, tai olennon, silmiin. Ne kuulsivat kirkkaan sinisinä tumman kiviaineksen seasta mitään näkemättä. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa, mutta silti se vaikutti pelottavan tutulta.

Tajusin nousta ylös vasta, kun tunsin kylmän lumen satavan turkkiini. Missä ihmeessä oikein olin? Missä paikassa satoi lunta keskellä vuoden lämpimintä kautta? Ravistelin itseäni kylmästä hytisten. En tiennyt minne olisin voinut mennä, sillä ympärilläni ei ollut muuta kuin pylväät, sumu ja pelottava patsas. Hiivin kuitenkin lähimmän pylvään juurelle varovasti. Pylväs oli niin suuri, etten nähnyt kuinka korkea se oli ja mihin se päättyi. Päädyin makaamaan routaiseen maahan mahdollisimman lähelle pylvästä, ja kauaksi patsaasta. Vaikka patsas oli kiehtova, se samalla pelotti minua.

En tiedä milloin, tai miten, oikein nukahdin. Heräsin kuitenkin outoon tunteeseen siitä, että minua tarkkailtiin. Nousin nopeasti ylös jäisestä maasta, ja yritin nähdä ympärilleni. Aikaisemmin näkemäni sumu oli vain tihentynyt entisestään, enkä nähnyt kuononpäätäni pidemmälle. Kyyristyin matalaksi ja lähdin vaistonvaraisesti hiipimään, toivottavasti poispäin minua tarkkailevasta olennosta. Tunnustelin tassuillani maata, ja huomasin sen yhtäkkiä viettävän jyrkästi alaspäin. Mitä ihmettä? En minä tietääkseni aiemmin ollut nähnyt mitään, mikä voisi selittää tämän. Lähdin hitaasti peruuttamaan takaisin päin, toivoen päätyväni jonnekkin, missä olisin edes hetken turvassa.

Hyppäsin säikähtäen eteenpäin, kun törmäsin johonkin kovaan. Nielaisin juuri ja juuri pelästyneen kiljaisuni. Käännähdin nopeasti ympäri katsoakseni, mihin oikein törmäsin. Silmäni kohtasivat toiset, jäätävän siniset ja tyhjät silmät. Patsas! Juuri sillä hetkellä näytti, kuin kaikki sumu ympäriltäni olisi kaikonnut, sillä näin patsaan selvästi. Mutta ei siinä vielä kaikki. Kun olin lähdössä perääntymään, nosti patsas päätään, ja käänsi sen suoraan kohti taivasta. Katsoin hämmentyneenä ja hieman peloissani, kun se levitti mahtavat siipensä ja päästi ilmoille mitä kummallisimman äänen. Se oli kuin sekoitus suden ulvaisua ja käärmeen sihinää.

Jähmetyin kauhuissani paikoilleen. Pienen pieni ääni päässäni huusi minua pakenemaan. Mutta en voinut paeta. En, vaikka henkeni olisi siitä kiinni. Se outo voima piti tassuni kiinni maassa ja silmäni kohti patsasta. Ja koko ajan patsas veti uudestaan henkeä ja päästi huutonsa ilmoille. Aina vain uudestaan. Kunnes se sitten hiljeni ja käänsi hyytävän katseensa suoraan minuun. Sen suu ei avautunut ollenkaan, kun sen ääni alkoi soimaan päässäni. Se oli hieman erilainen kuin aiemmin, mutta muistutti silti ensimmäistä ääntä päässäni.
"Kerro tarinasi, vihasi ja surusi. Vastaa, ja kärsi kohtalosi mukaan"

Räpäytin hämmentyneenä silmiäni, mutta lopulta nyökkäsin hitaasti.
"Nimeni on Vheinir", aloitin hitaasti. "Synnyin kolme vuodenkulkua sitten Suurjoen rannalla. Olin laumamme ainoa pentu. Kasvoin nopeasti. Opin lentämään, juoksemaan, saalistamaan ja sukeltamaan jo kuun vanhana. Laumani oli pieni, mutta hyvä. Kaikki laumassamme osasivat lentää, sukeltaa ja saalistaa hyvin, mutta minä osasin myös jotain muuta. Muuttua. Vanhempani salasivat totuuden muilta, sillä he pelkäsivät minua. Ja niin aluksi pelkäsin itsekin. Harjoittelin uskomatonta taitoani salaa joko vedessä, ilmassa tai metsässä. Jäin kuitenkin kiinni ja jouduin pakenemaan. Tiedän, että vanhempani tapettiin minun takiani. Ja minunkin olisi silloin pitänyt kuolla." Vedin syvään henkeä, ja jatkoin sitten: "Löysin uuden laumani Pikkujoen rannalta. Siihen kuului muutama nuori yksilö sekä yksinäinen vanhus. Ehdin olla siellä noin vuoden, sitten päädyin tänne. En koskaan saanut ystäviä. Ehkä jokainen tavallaan aisti minussa jotain, joka pelotti heitä."

Tarinani päätyttyä painoin pääni alas ja suljin silmäni. En ollut aiemmin käynyt elämääni läpi, sillä se teki kipeää. Olin vain yrittänyt selvitä jokaisesta päivästä elossa. Kuulin pientä rapinaa edestäni, ja muistin samalla patsaan. Nostin pääni ylös ja katsoin sitä. Sen ilme näytti mietteliäältä. Ääni löysi kuitenkin taas päähäni.
"Kohtalosi ohittanut. Muuttujien jälkeläinen. Uuden ajan vartija. Tervetuloa."

Samassa patsas nosti tassuaan, ja kosketti sillä kevyesti päätäni. Koko kehoni täytti lämmin tunne, ja sitä seurasivat lukuisat muistot ajoista, joita en ollut nähnyt. Tunsin jotain aivan kuin virtaavan minuun. Jotain, joka oli kuitenkin jo osa minua. Esi-isieni voiman. Minun voimani! Voiman, jonka takia olin unohtanut ja muistanut taas. Se, joka sai minut muuttujaksi.

Niin. Se minä olen. Aina ja ikuisesti, Muuttuja. Ajan luoja sekä Vuorten valtakunnan vartija.