ShortStories

- Graffiti -

Kello oli viisi iltapäivällä. Aurinko paistoi korkealta ja lämmitti tytön vaaleita hiuksia. Hän käveli pitkin kaupungin katua. Hänellä oli yllään vaaleanpunainen t-paita ja olkapäällään kangaskassi. Pian tyttö kääntyi vasemmalle, kapealle kujalle, jossa ei kävellyt oikeastaan koskaan ketään. Se oli hänen tavanomainen oikopolkunsa kotiin. Kuja mutkitteli korkeiden kerrostalojen välissä. Äkkiä tyttö kuuli edestäpäin jotakin. Se kuulosti sihinältä. Tyttö hidasti askeliaan ja kuunteli. "Tsst. Tssssst." Sitten kuului pientä kolinaa, kuin joku olisi ravistanut spraypulloa. Tyttö asteli äänettömästi eteenpäin. Hän kääntyi kulman takse. Seinän vieressä kyyristeli tumma hahmo. Hahmolla oli yllään mustat kolitsit, musta huppari ja huppu päässään. Kasvoillaan hänellä oli musta maski, ja käsissään mustat sormikkaat, joista pilkistivät sormenpäät. Tyttö pysähtyi. Hän katseli, kuinka hahmo maalasi spraymaalilla seinään kuviota. Pehmein vedoin hän liikutteli sinistä purkkia. Sitten hahmo nousi seisomaan ja katseli teostaan. Hahmo kurtisti kulmiaan ja tuhahti tuskastuneena. Sitten hän kääntyi tyttöä kohti ja heitti purkin maassa lojuvaan kassiin. Se kolahti äänekkäästi. Hahmo nosti päänsä ja äkkiä hän pysähtyi. Hänen ruskeat silmänsä nauliutuivat muutaman metrin päässä seisovaan tyttöön. Muutaman sekunnin hän seisoi paikallaan järkytyksestä lamaantuneena. Hän oli jäänyt kiinni.
"Mitä ruttoa?" Hahmo sihahti matalalla pojan äänellä.
"Mitä sä tuijotat? Ala vetää", hän kivahti äkäisesti. Tyttö mutristi suutaan ja kallisti päätään.
"Saanks mä kokeilla?" hän kysyi, kuin ei olisi kuullut äskeisiä sanoja. Poika kurtisti kulmiaan.
Tyttö laski laukkunsa maahan ja asteli lähemmäs. Sitten hän nappasi avonaisesta laukusta valkoisen pullon. Poika oli maalannut palan tummaa avaruutta, josta erottui suden siniset silmät ja pää. Tyttö veti varovaisen valkoisen viivan suden kuonoon. Sitten toisen ja kolmannen hieman rohkeammin. Sitten muutama lyhyt veto. Pian susi oli viimeistelty. Tyttö hymyili. Tyttö painoi pullon korkin kiinni ja heitti pullon avonaiseen laukkuun. "Kiitti.." poika mutisi.
"Se näytti vähän keskeneräseltä", tyttö sanoi ja kohautti olkapäitään.
"Se on edellee", poika murahti. "Siinä pitäis vielä olla keltasia planeettoja", hän jatkoi.
"Mmm, se kyl sopis tuohon."
Sitten tyttö kääntyi poikaan päin. "Mikä sun nimi on?" tyttö kysyi.
"Mitä?" poika kysyi. Hän siristi silmiään. "Meinaaksä ilmiantaa mut?"
"Miks et?"
"Mitä mä siitä hyötyisin? Hyvän mielen? Hah. Ja sit sä et vois jatkaa tätä työtä." Tyttö selitti. Poika katsoi tyttöä yllättyneenä.
"Nii. Mutta mikä se sun nimi oli?" Tyttö kysyi.
Poika hymähti. "Lukas"
"Kiva tavata", tyttö hymyili. Sitten tyttö sattui vilkaisemaan rannekelloonsa. "Äh! Mun pitää mennä", hän sanoi.
Tyttö nosti laukkunsa takaisin olkapäälleen. Sitten tyttö heilautti kättään hymyillen ja jatkoi matkaansa kujaa pitkin kohti kotia. "Oota" Lukas äkkiä huudahti. Tyttö pyörähti ympäri kohottaen kysyvästi kulmaansa. "Sä et kertonut sun nimeä", Lukas sanoi. Tyttö hymyili viattomasti. "Guess you gotta find it out", hän sanoi ja kohautti olkapäitään. Lukas siristi silmiään arvelevasti. Tyttö väläytti hammashymyn ja lähti taas jatkamaan matkaansa.

☆☆☆

Taivas tytön yllä oli tumma. Pienet valkoiset tähdet valaisivat tytön kulkua. Hän käveli pitkin tasaista talonkattoa hiljaisesti kuin kissa. Tälläkertaa hänellä oli olkapään yli kulkeva musta olkalaukku. Se kolisi vaimeasti tytön kävellessä. Tyttö rakasti katoilla kävelemistä. Mitä korkeampi talo, sitä parempi. Se sai hänet kerrankin tuntemaan itsensä eläväksi.
Koko elämänsä tyttö oli kuullut muilta olevansa rauhallinen ja ystävällinen - ja niin hän olikin. Joskus vain tuntui siltä, että hän oli liian rauhallinen. Mikään ei tuntunut miltään. Joku olisi voinut karjua hänelle suoraan naaman edessä tai ampua vieressä rynnäkkökiväärillä, ja hän olisi vain kohauttanut olkapäitään.
Mutta kaikki mikä oli vaarallista, sai tytön syttymään tuleen. Se sai tytön tylsän elämän tuntumaan jännittävältä ja hauskalta. Siksi hän nytkin kiipeili katolla.
Pian tyttö tuli katon reunalle. Talo oli matala, joten hän saattoi pudottautua seinää pitkin alas. Sitten tyttö jatkoi matkaansa tuttua kujaa pitkin. Pian hän näki edessään tutun graffitin.
Tyttö riisui laukkunsa ja kaivoi esiin keltakorkkisen pullon. Hän ravisti pulloa varovasti ja avasi korkin. Sitten hän alkoi maalata.
Aika kului kuin siivillä. Tyttö uppoutui täysin maalaukseensa ja hetken hän unohti, että hän seisoi pimeällä kujalla keskellä yötä. Keltainen väri levisi seinälle, sekaan eksyi hieman oranssia ja kullanruskeaa.
Viimein tyttö laittoi maalipurkin korkin paikalleen. Hän katseli lopputulosta otsa rypyssä.
Sittem tyttö hymyili. Hän sujautti pullon laukkuunsa, nosti laukun olkapäälleen ja lähti kohti kotia. Tällä kerralla tyttö valitsi reitikseen korkean kerrostalon.
Talo oli kuin tehty kiipeämiseen. Siinä oli parvekkeet, joita reunustivat vain aidat. Lisäksi ensimmäiset parvekkeet olivat maan tasolla.
Talon ikkunat näyttivät pimeiltä. Tähän aikaan yöstä yleensä kaikki olivat nukkumassa.
Tyttö asetti kätensä ensimmäisen parvekkeen kaiteelle ja veti itsensä ylös. Pian hän sai jalkansa kaiteelle. Hän otti tukea seuraavasta parvekkeesta ja nousi seisomaan. Sitten hän tarttui seuraavan parvekkeen reunaan ja ponnisti itsensä ylös.
Samalla tavalla hän kiipesi seuraavalle parvekkeelle, ja kolmannelle - ja neljännelle. Juuri kun hän pääsi neljännen kerroksen parvekkeelle, ikkunaan syttyi valo. Toinen jalka lipsahti kaiteelta. Tyttö oli pudota säikähdyksestä. Hän tarrasi kaiteeseen kaksin käsin kiinni. Sydän hakkasi äkkiä hieman nopeammin.
Tyttö pysähtyi ja hengitti syvään. Hän katsoi ikkunaan, mutta sisällä ei näkynyt ketään.
Äkkiä ikkunaan kuitenkin ilmestyi henkilö. Sydän hypähti säikähdyksestä ja tyttö oli lipsahtaa alas kaiteelta.
Ikkunan toisella puolen huoneeseen asteli poika. Hänellä oli ruskea tukka ja yllään mustat shortsit ja huppari. Poika näytti tutulta. Hetkinen - Lukas!
Tyttö kurotti nopeasti seuraavalle parvekkeelle, mutta hän oli liian hidas. Ovi avautui juuri, kun hän sai hyvän otteen. Hetken tyttö tuijotti Lukaksen suklaanruskeita silmiä.
"Mitä ruttoa? Yritätkö sä murtautua tänne?", Lukas töksäytti. Tyttö ei ollut kuulevinaan, vaan ponnisti itsensä äkkiä seuraavalle parvekkeelle. "Mä soitan poliisit!", poika huudahti äkäisesti.
Tyttö oli juuri saanut jalkansa seuraavan parvekkeen reunalle. Sitten hän katsoi takaisin alas. Edellisellä parvekkeella Lukas katsoi ylös tyttöön. Lukas ei edes voisi ilmiantaa häntä, sillä hän ei tiennyt tytön nimeä. Tyttö naurahti.
"Miten aattelit sen onnistuvan?" Tyttö kysyi. Hän laski otteensa kaiteessa alemmas. Sitten hän irrotti jalkansa ja heilautti itsensä edellisen parvekkeen kaiteelle.
"Et sä ees vois ilmiantaa mua. Mä tiedän sun nimen, mut sä et tiedä mun nimeä.", tyttö sanoi hymyillen voitonriemuisesti. "Totta", Lukas totesi. Sitten hän siristi silmiään "Hetkinen, tämän takia sä et kertonut sitä", poika totesi. "Koska oot murtovaras."
Tyttö naurahti huvittuneena. Hän hyppäsi parvekkeelle.
"Okei. Otetaan alusta, kuvittellaan että nyt on ihan tavallinen päivä", tyttö totesi. Hän ojensi oikean kätensä.

"Moi, mä oon Julia", tyttö sanoi hymyillen. "Lukas", poika vastasi ja tarttui tytön käteen.
Hiljaisuudessa, poika tajusi itsekseen, että Julialla oli siniset silmät. Lukas hymyili pienesti.
"Niin, ja mä en oo sitten murtovaras", Julia  totesi vielä.
"Ai. Sit sä varmaan oot stalkkeri", poika heitti huvittuneena. Tyttö naurahti.
"Okei, pidä mua vaikka hulluna", hän sanoi.
Kaksikko oli hetken hiljaa. Julia katseli sisälle valoisaan olohuoneeseen. Lukas seisoi nojaten parvekkeen kaiteeseen. Hän katseli Julian ohi jonnekin horisonttiin.
Tyttö känsi katseensa poikaan. Mitähän pojan päässä mahtoi sillä hetkellä liikkua? Julian teki mieli kysyä sitä, mutta Lukas ehti ensin.
"Miks ihmeessä sä sitten oikeasti kiipeilit täällä parvekkeilla?" Lukas viimein kysyi.
Julia alkoi hymyillä leveästi.
"Se on vaan siistiä!" tyttö sanoi. "Katoilta näkee niin kauas ja kaikki tähdetki näyttää sieltä niin nätiltä!", hän selitti. Tytön silmät säihkyivät innostuksesta.
"Sun pitäs joskus tulla mukaan", Julia ehdotti hymyillen.
"Kuulostaa vaaralliselta."
"Siks just se onki hauskaa!"
Julia nauroi. Lukas hymyili pienesti.
"Tänäyönä?" hän kysyi.

"Nyt?"

"Nyt."

"Todellaki!"

"Todellakin."

Julia hymyili leveästi. Tytön siniset silmät sädehtivät.
"Sä oot ihan hullu", Lukas totesi naurahtaen. "Ai?", Julia nauroi. "Kohta säki", hän virnisti.
"Mennäänkö?" Julia kysyi sitten. Lukas hymyili. Hän nyökkäsi.
"Let's go!" Julia hihkaisi.
"Let's go", Lukas sanoi.
Julia kiipesi ketterästi kaiteelle. Hän otti tukea seuraavan kerroksen parvekkeesta ja nousi seisomaan. Lukas katseli tyttöä ihaillen. Poika asetti kätensä kaiteelle ja katsoi kaiteen yli. Hän pysähtyi. Julia seurasi pojan katsetta alas. Maahan oli yli kymmenen metrin pudotus. Julia katsahti takaisin Lukakseen.
"Et sä putoa", tyttö sanoi. "Luota muhun." Lukas kohotti katseensa häneen. "Tiiän", poika sanahti. Hän hymyili. Sitten hän katsoi kaiteella lepääviä käsiään.
Julia ojensi kätensä kohti Lukasta.
"Tuu", Julia sanoi. Lukas katsoi kaiteella seisovaa tyttöä.
Lukas nousi varovasti polvilleen kaiteelle. Sitten hän nousi seisomaan. Julia hymyili.
Julia kiipesi seuraavalle parvekkeelle. Hän kääntyi katsomaan Lukasta. Lukas katsoi käsiään. Ne puristuivat tiukemmin parvekkeen reunaan.
"Pärjäätkö sä?" tyttö kysyi hetken päästä varovasti. Lukas käänsi katseensa suoraan tytön silmiin. "Joo, kyl mä selviän", hän sanoi. Sitten hän sulki silmänsä ja kiipesi ylös parvekkeen reunalle.
Julia nousi kaiteelle Lukaksen vierelle ja kiipesi edellä katolle. Kaupunki avautui valtavana hänen silmiensä edessä. Tuhannet tähdet tuikkivat rajattomana aukeavalla taivaalla.
Hetken päästä Julia näki, miten Lukaksen kädet ilmestyivät katon reunalle. Pian hän jo veti itsensä ylös.
Katolle päästyään poika lysähti polvilleen. Sitten hän kierähti selälleen katselemaan taivasta. Pikkuhiljaa hänen huulilleen nousi voitonriemuinen virne. "Sä oot ihan hullu", Lukas totesi nauraen. Julia hymyili. Hän istahti pojan viereen. "Ja sä silti luotat muhun; hulluun creepyyn murtovaras-stalkkeriin", tyttö totesi nauraen. Lukas naurahti. "Ehkä", hän sanoi virnistäen. "Meissä on jotain yhteistä"
Julia kävi makaamaan Lukaksen viereen. Avaruus aukeni äärettömänä heidän yläpuolellaan. Tuhannet tähdet tuikkkivat mustaa taivasta vasten. Tuuli kahisutti hiljaa jossakin puiden lehtiä. Etäämmältä kuului autotien hiljaisia ääniä. Äkkiä taivaankannen halkaisi tähdenlento.
"Näitkö?", Julia kysyi. Hän tunsi, miten Lukas nyökkäsi hänen vieressään. "Pitää toivoa", Lukas totesi.
Sitten kumpikin oli hiljaa. Tuuli pyöritti tytön hiuksia. Julia katseli taivaalle. Hän unohti toivoa. Sen hän sijaan hymyili. Miten onnekas hän olikaan, että oli sattumalta törmännyt Lukakseen.

Tytön tietämättä myös poika hymyili. Hän mietti aivan samaa asiaa.