Puiston Tytär

luku 1- Tehtävä

"Siinä taisi olla kaikki tiedotukset tälle iltaa. Voitte poistua", harmaa hapsinen herra Brown totesi matalalla äänellään. Puiset tuolit raastoivat puistalattiaa, kun muutama tusina poliiseja ja puistonvartijoita minä mukaan lukien nousi ylös ja lähti kohti ulko-ovea. Kaikki halusivat mahdollisimman pian pois kuonan ja vanhan rakennuksen hajusta. Oltiinhan sitä jo muutama tunti istuskeltu, kuunneltu, kun poliisipäällikkö kertoi raportteja, jakoi tehtäviä ja kertoi katoamistapauksista. Kaipasin liikettä, kaipasin toimintaa. Tarvitsin yön raikasta tuulenvirettä kasvoillani. Sitä hiljaisuutta Arunin puistokatujen mitä en ollut tuntenut yli neljään viikkoon. 

 "Et sinä neiti Jackson", herra Brown sanoi tiukasti nostamatta katsettaan koneesta. "Minulla on sinulle tehtävä" huokaisin syvään. no totta kai tänään, kun kaipasin ulkoilmaa, kun sisällä haisi hiki, rööki ja todella tumma kahvi. Laahustin takaisin paikalleni pöydän ääreen. Nojasin selkäni puiseen tuoliin, nostin jalkani pöydälle. 

 "Amaya Moon, 5-vuotias tyttö Arunin puiston läheiseltä Estherin kerrostalo alueelta. edellisen vuoron tekemien todistajalausunto kirjausten mukaan tyttö on kadonnut kotoaan yön aikana, kun vanhemmat olivat nukkumassa eri huoneessa suljetun oven takana" mies piti tauon, huokaisi, nosti sähkön sinisten silmiensä väsyneen katseen kohti minua. "Viimeinen havainto hänestä on Nishan leikkikentältä aivan Arunin puistoalueen toiselta laidalta. Siksi nyt tehtävänäsi on pitää silmäsi auki kaiken eriskummallisen varalta, Jackson. Tyttö on ollut kadoksissa jo kaksi vuorokautta."

Nyökkäsin vakavana. Tehtävä olisi tärkeä onnistua. Toivottavasti lapsella olisi päällään lämmintä vaatetta. Daghnyn kaupungin yöt olivat viileitä. Poliisipäällikö käänsi näyttöä kohti minua. mustat hiukset kehystivät pienen tytön kalpeita kasvoja. Silmissä ei näkynyt iloa, ei lapsen leikin intoa vaan... surua, kuin synkkyys olisi vallanut lapsen mielen. 

"Vanhemmat ovat kauhuissaan. He pelkäävät, että menettävät myös hänet", Brown lisäsi. hetkonen... myös hänet? onko jo yksi heidän lapsistaan matkustanut rajan taa? 

 Astuin pian ovesta ulos mietteissäni. En keskittynyt ympäröivään meluun, kun maijojen ovet paukkuivat kiinni. Pohdin lasta ja tämän perhettä, pohdin sitä painajaista minkä läpi he olivat menneet.  Silti he olivat yhdessä, he olivat toistensa tukena. En varmasti selviäisi, jos joutuisin kokea saman...

 "Hoi Rob!" säpsähdin ajatuksen juoksu katkesi, kun käänsin huomioni puna tukkaiseen tyttöön takanani. Anastasia Dawson kollegani,sekä lapsuuden ystävä. Hän oli minulle yhtä lailla isosisko, kuin biologinen veljeni. Hän oli minun pisteliäs, mutta toisaalta ammattitaitoinen työpari. "Anteeksi ei ollut tarkoitus säikäyttää sinua. Ajattelin vain kysyä oisitko voinut ajaa mut sektorille.", Ana kysyi metsän vihreät silmät täynnä leikkistä ilkikurisuutta. Yhtäkkiä silmät laajenivat  "Ainiin. Siehän oot viel nii pentu. ettei sul ajokorttii oo", hän huokaisi dramaattisesti nostaen käden otsalleen. "Kuka ny tämän pelkääjän paikan prinsessan sektorilleen ajaa". Muljautin silmiäni. "Siehän siel haudan pohjal makaat ennen minuu saakeli vanhus". Anastasia lopetti draamailunsa, tuijotti minua hämmentyneenä. Tyrskähdys ja lopulta tytön pokka petti. Ana alkoi nauramaan. "T-taivas unohdin, m-miten teräväkielinen osaat olla, R-rob. Enhän minä viel nii v-vanha oo", hän sai sanotuksi naurunsa välistä. Todellisuudessa olin Anastasiaa vain vuoden nuorempi, mutten ollut saanut ajokorttia vielä ajettua. "Hyvä on minä vien sinut sektorillemme, kun sinä et saa ajaa". Hyppäsin sinivalkean auton kyytiin. 

        Hiljaisuus oli sana, joka harvoin kuvasi autokuntaamme. Minä selasin poliisientietokantaa kadonneesta tytöstä. purin huulta hampaiden välissä, kun keskityin saamaan selvää tekstistä heiluvassa autossa. Anastasia vaikutti olevan ajatuksiinsa vaipuneena kääntäessään rattia. hän naputti ratin yläreunaa Elämän abc:n tahtiin. Kerrostaloja, illan viettäjiä ja mustia pintoja vilisi ohitsemme, kunnes saavuimme puistoalueen reunaan. Anastasia veti henkeä ja päästi sen hitaasti ulos. Hän katsoi minuun. "Robyn pysythän sää turvassa yksinään?" silmissä häilyi huoli. hämmennyin kysymystä olimme ennenkin olleet erillään työvuoromme aikana, mutta ennen Anastasia ei ollut ollut huolissaan minusta. "oonhan mie ennenkin ollut työvuorossani yksin. eihän täs oo mitää poikkeuksellista?" Anastasia puri alahuultaan. "Tiedän, mutta mulla on kumma olo... et mitä jos tänää tapahtuu jotai enkä oo sun tukena?" Hymyilin työparilleni rauhoittavasti, tiesin mitä hän kävi läpi. Olin ajatellut samoin ensimmäisillä yhteisillä keikoillamme. nykyään tämä oli meidän normi. hyppäsin ulos maijasta. "pärjään mää älä huoli, amore", totesin rauhallisesti ja suljin oven. 

enää oli vain minä ja yön rauha.

/hello fellow lukijat ja kirjoittajat<3 kiitos, että luit ja toivottavasti nautit! jaa ajatuksesi kommenteissa! vinkit otetaan vastaan:> ollaan kumminkin kilttejä toisilemme<3 till the next time<3/