Aarre vai kirous?
Ainakin mukana tulee iso burnout.
Neljä vuotta mua vainonnu
Mut onko se niin paha juttu kuitenkaa ollu?
Epilepsia
Asia jota jaksaa perhe murehtia
Diagnoosi tuli jokaselle ihan perseest
Haettu niin kaukaa tuolt hevonkuusest
Olin iha hämillään
En oottanu elämän menevän näin
Mut nykyään se mua on osa
Asia josta oon ylpeä vaikka onhan se vähä hassua
Kuulen ääniä ja pidän ittee hulluna
Mut hei, ollaan me kaikki vähän vinksalla
Pitää vaan jaksaa eteenpäin painaa
Vaikkei kaikki mee iha ku haluaa
Kuhan ei vaan ittee 24/7 solvaa
Se on se kirous ainiaan
Et sä oo mikään virhe
Sitä sanon aina ittelle
Niin sanoo muutkin;
Ystävät, rakas ja perhe
Mut kuuntelenko?
En
Luuletko tosiaa niin?
En osaa
En itteen kunnol luota koskaan
Opi tyttö opi
Opi kiltti
Ei
En luota miltei kehenkään
En ees itteenkään
Ainoostaan tärkeisiin ihmisiin luotan
Ne sen osas ansaita
Eli aarreko vai kirous?
Uus vuosituhanten kysymys?
Ei, ei siitä siihen oo
Ainakin niin toivon
Annan nyt aivojen taas levätä
Sitä ne taitaa haluta
Ne vääränlaiset otukset
Siellä mun aivosähkökäyrän seassa
YOU ARE READING
Runoutta tähdistä
PoetryTähdet tuikkii mutta myös räjähtelee. Niin tekee mun ajatuksetki. Kirjotan tänne mun ajatuksista samalla opetellen kirjottamaan runoja. En tiiä kannattaako lukea, osa runoist varmaan aika rankkaa tavaraa :/
