Sumun takaa

1#

"Rakkaat kaikki,

En tiedä, mistä aloittaisin, mutta tuntuu, ettei minulla ole enää voimaa jatkaa. Olen ollut pitkään yksin ajatusteni kanssa, eikä kukaan ole tuntunut näkevän, kuinka suuri paino minua kantaa. Tämä ei ole kenenkään syytä, enkä halua teidän kantavan taakkaani.

Olisin toivonut, että osaisin puhua paremmin – kertoa, miltä minusta oikeasti tuntuu. Mutta pelkäsin, ettei kukaan ymmärtäisi. Jos voisin sanoa jotain vielä, se olisi tämä: rakastakaa toisianne. Älkää unohtako olla läsnä toisillenne, vaikka elämässä on kiireitä.

Haluan teidän muistavan minut sellaisena, kuin olin silloin, kun olin onnellinen. Pidä huolta itsestäsi ja muista, että tämä maailma on kaunis paikka, vaikka minä en sitä enää osannut nähdä.

Anteeksi.

Rakkaudella,
Viola"

Se oli viimeinen asia, mitä Violasta jäi jäljelle. Keltainen paperinpalanen, jonka käsiala oli sotkuista ja hätäistä – niin erilaista kuin hänen siistit ja täydelliset kirjaimensa. Pitelin viestiä kädessäni vielä nyt, vaikka hautajaisista oli kulunut viikko. Olin lukenut sen niin monta kertaa, että osasin sanat ulkoa. Ja silti se ei koskaan kertonut minulle sitä, mitä eniten halusin tietää: miksi.

Istuin uuden huoneeni ikkunalaudalla ja katselin ulos. Sade oli piiskannut pientä pihaa siitä asti, kun muutimme tänne. Niin paljon kuin halusin vihata tätä paikkaa, tunsin vain väsymystä. Niin isä sanoi: uusi alku. Mutta tuntui, ettei minulla ollut enää mitään aloitettavaa.

Lattialla lojui laatikoita, täynnä tavaroita, joille en löytänyt paikkaa. Kaikki tuntui väärältä. Violasta ei ollut jäänyt edes näitä laatikoita. Hän oli poissa, aivan kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta minä en voinut unohtaa.

Kännykkäni värähti yöpöydällä, mutta en heti ottanut sitä. Kun lopulta vilkaisin näyttöä, huomasin viestin Emmalta, yhdeltä uudesta koulusta.

"Moi! Toivottavasti pääsit kotiin. Mitä pidit meidän luokasta?"

Tuijotin viestiä pitkään, enkä ollut varma, mitä vastata. En ollut kummemmin keskittynyt uusiin luokkalaisiini. Olin liian väsynyt. Lopulta kirjoitin jotain ympäripyöreää:

"Ihan ok. Kiitti kysymästä."

Lähetin viestin, laskin puhelimen ja vedin polvet rintaani vasten. Halusin olla se tyyppi, joka vastasi pitkällä viestillä ja kysyi, miten hänen päivänsä oli mennyt. Mutta sanat tuntuivat takertuvan jonnekin kurkkuuni.

Minusta tuntui kamalalta. En ollut nukkunut viikkoon. Nyt tummat silmänaluset korostivat kasvojani ja saivat minut näyttämään kodittomalta. Yksinäinen, se se minä olin. Aina katsomassa reunasta kun muut toimivat ja tekevät omiaan isoissa porukoissa. En ole ikinä sopeutunut porukkaan.

Minun pitäisi ryhdistäytyä. En voi vain istua ja odottaa että jotain tapahtuisi.

Olin yrittänyt pitkään olla vahva, mutta nyt kaikki tuntui murskautuvan päälle. Ei ollut sellaista pakoa, johon olisin voinut mennä, ei mitään, joka olisi tuonut helpotusta. Kaikki muistutti Violasta. Jopa tämä uusi koti, uusi koulu, kaikki oli pelkkä muistutus siitä, että olin jäänyt yksin.

Katselin Emman viestiä vielä kerran. Hän ei tiennyt, mitä olin kokenut. Hän ei tiennyt, miksi minusta tuntui, että oli helpompi olla yksin kuin yrittää tehdä mitään. Mutta ehkä, jos jättäisin sen kitaran muovikelmuun ja yrittäisin edes hetkeksi katsoa maailmaa toisesta kulmasta… ehkä se auttaisi?

Päätin nousta, vaikka kaikki tuntui raskaalta. Hain repusta vihkon ja kynän. Jos edes kirjoittaminen auttaisi – vaikka ei ollut ketään, joka olisi kuunnellut, ehkä voin saada sanoista irti sen, mikä tuntui pysähtyneeltä. Olisin voinut kirjoittaa Violan nimen paperille, mutta sen sijaan kirjoitin: Miksi?

Päivä oli alkanut uudella tavalla, mutta se ei vielä tuntunut alulta. En ollut valmis olemaan vahva. Mutta ehkä voin yrittää. Joku päivä.