Sumun takaa

2#

Aamulla heräsin siihen tuttuun hiljaisuuteen. Vain sade rummutti ikkunoita, eikä minulla ollut kiire mihinkään. Koulu alkaa vasta kymmeneltä. Vanhemmat olivat jo lähteneet töihin, ja pikkuveli oli koulussa.
Huoneeni oli yhä täynnä laatikoita, joihin olin kiireessä pakannut tavaroita. Uusi koti oli tyhjä ja kylmä, ja se tuntui vieraalta. Se oli meidän uusi alku, mutta tuntui siltä, että mikään ei ollut enää paikallaan.
Ei ollut enää Violaa, ei hänen huoneensa tuoksua, ei hänen tavaroitaan, ei hänen nauruaan. Olin tottunut siihen, että kaikki oli muuttunut, mutta silti se sattui joka päivä.

Avasin puhelimen ja näin viestin Emmalta. Se oli tullut jo aamuvarhaisella, mutta olin jättänyt sen lukematta.

"Hei! Kuinka menee? Toivottavasti et ole liikaa väsynyt tänään. Jos haluat, voidaan mennä kävelylle koulun jälkeen. On muuten ihan okei, jos et jaksa, mutta ajattelin, että voisi olla kiva jutella."

Silmäilin viestiä pitkään. Se oli ystävällinen ja huomaavainen, mutta minusta tuntui, ettei minulla ollut mitään annettavaa. Miten voisin kertoa Emmalle, että en pystynyt puhumaan, koska sanat tuntuivat jumittuvan kurkkuun? Että maailma tuntui liian raskaalta kantaa? Että kaikki oli yhtä hämärää ja sumuista?

Lopulta kirjoitin yksinkertaisesti: "Käydään. Ehkä se auttaa."

Laitoin puhelimen alas ja nousin. Päivä oli alkamassa, mutta silti tuntui, että se oli vasta jatkoa edellisiin päiviin. En ollut valmistautunut uuteen kouluun, en uusiin ihmisiin enkä varsinkaan siihen, että elämäni piti jatkua, vaikka mikään ei tuntunut oikealta.

Koulussa kaikki tuntui yhtä hämmentävältä kuin aiemminkin. Eivätkä luokkatoverit auttaneet. He olivat ystävällisiä, mutta etäisiä. Kukaan ei tiedostanut, mitä olin käynyt läpi. Miksi kukaan ei voinut vain tietää? Miten voisin kertoa heille, että suru ei mene pois, vaikka kuinka hymyilisit?

Emman ehdotus kävelystä jäi mielessäni koko päivän. Ehkä se oli vain pieni askel, mutta ehkä sillä olisi merkitystä. Lähdin koulun jälkeen hänen kanssaan ulos, sateen pieksämässä kaupungissa. Kävelimme yhdessä, puhumattomana, mutta se ei ollut epämukavaa. Jokin Emman läsnäolossa sai minut tuntemaan itseni vähemmän yksinäiseksi, vaikka en osannutkaan selittää, miksi olin niin murtunut.

"Onko kaikki ihan ok?" Emma kysyi hiljaisella äänellä, ja hänen katseensa oli lempeä, mutta ei tungetteleva.

En vastannut heti. Kävelin hetken hiljaa, kunnes vastasin: "Mun 16 vuotias pikkusisko Viola teki itsemurhan pari viikkoa sitten, hautajaiset oli viime viikolla..."

Emma ei sanonut mitään heti. Me kävelimme muutaman askeleen lisää, ja ilmassa tuntui olevan jotain sanomattomien sanojen painoa. En ollut varma, odottiko hän lisätietoja, vai oliko hän vain järkyttynyt. Ehkä molempia.

"Voi ei, Noora... Mä en edes tiedä, mitä sanoa." Emma lopulta kuiskasi. Hänen äänensä oli surullinen, mutta ei säälivä. Se oli juuri sellaista, mitä olin kaivannut. Ei mitään liikaa, mutta ei myöskään välinpitämättömyyttä. "Mä en voi kuvitella, miten vaikeaa se on... Mutta jos haluat puhua, mä olen tässä."

Se, että joku sanoi sen ääneen, tuntui oudolta. Se tuntui kuin paino olisi hetkeksi keventynyt, mutta ei tarpeeksi, että olisin voinut hengittää helpommin. "Kiitos, mutta... se on vähän liikaa. En osaa puhua siitä oikein, en tiedä miten."

Emma nyökkäsi hiljaisesti. "Ei tarvitsekaan. Jos joskus haluat, niin sitten."

Me kävelimme edelleen sateessa, mutta nyt se ei tuntunut yhtä raskaalta. Se oli ehkä pieni askel, mutta juuri sellainen, joka sai minut tuntemaan, että tämä uusi paikka, vaikka se tuntui aluksi niin vieraalle, voisi ehkä olla joku paikka, johon voisin oppia sopeutumaan.
Jos joku voisi olla tässä minun kanssani, ehkä minäkin voisin jollain tavalla olla vielä mukana elämässä, vaikka suru peittäisi kaiken.

Mutta tänään ei ollut vielä se päivä, että olisin valmis puhumaan enemmän. Tänään minä vain kävelin, ja se oli tarpeeksi.