Legend Of Arnol (Finnish)

♛ Liviana ♛

Merrie pärskähti kuuluvasti ja kiskaisin suitsista, saaden sen taas hidastamaan sillä olimme tulleet kylän laitaan.

Kohtaamani maisema oli surullisin näky koskaan, vaikka olin monesti käynyt täällä sekä kulkenut sen läpi. Olkikattoiset talot rapistuneine seinineen, olivat lähekkäin toisiaan muodostaen kapeita, risteileviä teitä, jotka jatkuivat niin kauas, kuin vain jaksoi katsoa.

Katselin ympärilleni, kun miehiä, naisia ja lapsia kuljeksi kaduilla väistyen ratsuni tieltä ja he kaikki näyttivät huonosti voivilta ja laihoilta. Pysäytin hevosen, kun nuori mies auttoi sairaan isänsä tien yli ja siinä tuijottaessani sitä kaikkea, halusin niin kovasti muuttaa asioita, että mieleni olisi tehnyt mennä lyömään kauempana seisoskelevia valtakunnan sotilaita ja iskeä heiltä sisälmykset katuun.

"Mitä sinä seisoskelet siinä? Alahan liikkua sen kaakkisi kanssa, jos haluat mennä johonkin", vahva, käskevä mies ääni sanoi ja pelästyin todenteolla sillä en ollut huomannut kenenkään tulevan lähelleni, eikä tunnetta helpottanut ainakaan se, että huomasin vieressäni sotilaan hopeakärkinen keihäs kädessään.

"Miten se sinua liikuttaa, vaikka olisin tässä koko päivän!" suustani lipsahti jotain hieman liian epäystävälliseen sävyyn ja ymmärsin vasta jälkeenpäin, ettei se ollut ollenkaan fiksua. Mies näytti vaarallisen hapanta naamaa ja kiskaisi kovakouraisesti kädestäni, puristaen sitä samalla niin, että jouduin kumartumaan väkisin lähemmäs. Toinen käteni puristi ohjia.

"Varohan tyttö, mitä päästät suustasi! Sinun pitäisi tietää, mihin saatat joutua tuollaisten puheiden takia. Niskuroijille löydetään kyllä hyvää käyttöä!"

Valahdin hieman kalpeaksi. Puhuessaan sotilas oli työntänyt kasvonsa niin lähelle omiani, että alkava epämukavuuden tunne oli hiipimässä ylitseni. Halusin pois hänen otteestaan, jonka takia yritin väännellä rannettani eri suuntiin.

"Ei niin nopeasti! Muista tämä, tai ensikerralla minä en aio kysyä kahta kertaa!" mies ärisi, päästäen sitten käteni tiukasta otteestaan, jonka jälkeen suoristin itseni nopeasti ja kannustin Merrien eteenpäin katsomatta taakseni. Valtakunnan sotilaiden kanssa ei saanut joutua hankaluuksiin, tai siitä koitui pahoja seurauksia muillekin, kuin vain itsellesi.

Huomasin vasta nyt, miten paljon olin tilanteessa pelännyt ja huokaisin hiljaa helpotuksesta päästessäni pois toisten näköpiiristä. Ratsastin käynnillä eteenpäin suoraa katua ja katselin, kun hevonen riiputti päätään laiskasti puhisten, mikä sai minun oloni hieman uniseksi. Äskeisen jälkeen, se oli varmasti vaikeaa uskoa.

Paikka, johon olin menossa sijaitsi aivan kylän toisella puolella, eikä sitä löytänyt helposti, ellei tiennyt tarkkaan mihin mennä - onnekseni minä tiesin sillä eräs ystäväni asui siellä.

Muutaman kulman jälkeen, näin edessäni talon, jonka molemmilta puolilta lähti pieni aidattu kuja. Pääovi oli vahvistettu rautateljellä ja tämä siis tiesi päätepysäkkiä minulle sekä Merrielle.

Tumman ruunikko tamma hidasti tahtiaan, viimeisten kavionkopsahduksien osuessa mukulakivikatuun ja nostin toisen jalkani satulan yli hypäten maahan, tarkoituksenani kiinnittää Merrie suitsista talon nurkassa olevaan koukkuun.

Sen sijasta, että olisin kuitenkaan mennyt ovelle varmistin, ettei ketään ollut lähettyvillä ja kiersin kujien kautta aivan toiselle puolelle. Ahtaassa välissä oli varjoista ja säpsähdin, kun villikissa hyppäsi lähimmältä ikkunalaudalta alas, viipottaen sähisten muualle. Vetäisin syvään henkeä ja koputin kolme kertaa paksuun piilossa olleeseen oveen, jossa kopahdukset kuuluivat vaimeina ja syvinä.