Legend Of Arnol (Finnish)

♛ I feel the fire in my veins #2 ♛

Nousin istumaan ja laskin paljaat jalkani viileälle lautalattialle, kun pyyhin silmiäni vielä hieman unisena, katsellen ympärilleni. Minulla oli edelleen yöpaitani ja istuskelin hetken, ennen kuin nousin ylös miettien, mitä pukisin päälleni.

Eilen käyttämäni mekko oli edelleen tuolin selkänojalla siististi taiteltuna, mutta päätin, että nyt olisi parempi vaihtaa vaatteita sillä tiesin, että ratsastaisin taas tänään. Astelin pienen kaapin eteen, johon olin ahtanut ne muutamat vaatteeni, jotka omistin ja kaivoin kahden mekon alta ruskeat housut sekä pitkähkön kangaspaidan. Istuin ne kädessäni takaisin sängylle ja aloitin pukeutumisen, laittaen ensin housut jalkaani. Sujautin lopuksi paidan käsieni ylitse ja kampasin pitkät hiukseni nopeasti, melkein unohtaen kokonaan kengät - niimpä laitoin tutut nahkasaappaat jalkaani ja poistuin huoneestani.

Olin nukkunut poikkeuksellisen pitkään ja ihmettelin, miksi minua ei ollut herätetty, mutta sitten haistoin ilmassa leijuvan puuron tuoksun. Vatsani murjaisi äänekkäästi ja tajusin, etten ollut syönyt tai juonut mitään vettä tuhdimpaa, sitten eilisen päivän.

"Heräsithän sinä vihdoin. Tule syömään! Uskon, että olet jo nälkäinen", äitini ääni kuului keittiön puolelta ja oli hyvä, etten juossut suuren kattilan ääreen, joka roikkui tulipesän yläpuolella, täynnä vaaleaa, hennosti pulpahtelevaa puuroa. Näky oli suoraan sanottuna, melkein liian hyvä ollakseen totta. "Vihdoinkin", lausahdin ja otin kaapista puisen lusikan sekä kulhon, täyttäen sen ja istuin pöytään, aloittaen kauhomisen suuhuni, hyvällä halulla.

"Rauhoituhan vähän, ei se puuro kattilasta ihan vielä kesken lopu. Tuolla vauhdilla en tosin ihmettelisi sitäkään", äiti naurahti ja toi eteeni palan vaaleaa kauraleipää. Ruoka oli seuraavan kahdenkymmenen minuutin aikana ainoa asia, jota ajattelin ja nautin siitä niin paljon, etten osannut sitä sanoin kuvailla. Tämä oli yksi niistä onnekkaista päivistä, kun ruokaa tosiaan oli sillä usein jouduimme tyytymään vähään ja näkemään hieman nälkääkin, jotta saatoimme syödä seuraavanakin päivänä. Kun vihdoin sain ateriani päätökseen, olin ottanut kerran jo lisääkin ja vatsani oli mukavasti täynnä.

"Maistuiko?" Johana sanoi ystävällisesti, keräten edestäni astiat tiskattavaksi, mitä hän ei yleensä tehnyt, vaan pesin itse omat lautaseni. "Älä edes kysy!" virnistin. "Nythän on jo aamupäivä, joten pitäisikö minun mennä hakemaan se maito kauppiaalta, ennen kuin hän lähtee?" tokaisin ja katsoin vastausta odottaen äitiini. "Voithan sinä mennäkin, mutta anna Merrielle ensin sen aamuruoka ja lakaise tallin lattia ylimääräisistä heinistä"

Nyökkäsin vastaukseksi ja nousin pöydästä kiittäen ruoasta, suunnaten sitten askeleeni ulos ovesta, kohti tallia. Tein normaalit aamurutiinit heinien kanssa ja tamman syödessä taas pientä määrää kuivaa heinää, minulla oli hyvin aikaa ottaa käteeni pitkävartinen harja ja lakaisin hätäisesti suurimmat lattialla olevat roskat pois.

Merrie nosti päänsä ylös ja sen korvat suuntautuivat eteenpäin, kun se katseli aukinaisesta ovesta ulos ja kuunteli jotakin. Laitoin harjan nojaamaan seinää vasten ja syöksyin varusteiden kanssa valmistelemaan hevosta tulevaa matkaa varten.

Hetken puuhasteltuani satulan ja suitsien kanssa, talutin Merrien ulos ja nuuhkaisin kosteaa ilmaa, joka oli hieman viileää eilisen sateen takia. Maa oli ehtinyt kuivua yön ja aamun aikana lähes kokonaan, mutta vesilammikoita oli satunnaisesti pitkin maastoa, joihin tamman kaviot lätsähtelivät sen kävellessä niiden ylitse.

Silti eilisiltainen tunne ei jättänyt minua rauhaan. Pysähdyin tarkkailemaan luontoa. Kaikki näytti olevan taas, niinkuin pitääkin ja Johana oletti, että eilinen keskustelumme oli sillä läpi käyty. Ei se ollut niin. Oli pakko tehdä jotakin. 

Se tahto, oli kuin polttava tuli suonissani - kuin kutina, jota ei voinut raapia. Mitä minä lopulta halusin? Halusin vastauksia, todisteita ja jotain...jotain konkreettista, mikä olisi koskenut itseäni jollain tavalla. Halusin ymmärtää menneisyyttäni, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Ymmärsin, ettei kylässä ollut mitään, mistä olisi ollut apua ja siinä kohdassa mieleeni pomppasi ajatus, joka oli täysin typerä, hullu, ajattelematon, järkyttävä sekä erittäin itsetuhoinen.

Minun olisi päästävä linnaan, niiden seinien sisäpuolelle - kaiken keskukseen, joka todennäköisesti oli ainoa paikka, jossa säilytettiin vanhaa valtakuntaa koskevia asioita. Minun oli nuuskittava paikkoja ja samalla kävelisin suoraan...setäni syliin.

A/N

Lyhyt tälläkertaa, mut tää oli tällänen pieni jatko edelliselle luvulle jonka piti alunperin olla samassa sen kanssa - laitoinkin erikseen. Tästä lähtee nyt tämän tarinan "toinen" tälläinen mielivaltaisesti jaoteltu osa joten nyt kun ollaan tämmösessä pisteessä ni toivoisin, että te jotka ette oo kommentoinu vielä mitään niin kertoilkaas mulle mitä mieltä ootte tästä (nyt kun käsitys on varmasti muodostunut) ja yleisestikin kritiikkiä. Edes pientä :'3  kiitän. ja follailkaa ihmeessä jos tuntuu siltä, että kiinnostuttaa lueskella pidempäänkin.