Valkeat ruusut (one shot)

♡ ♡ ♡

Kun sitä jälkikäteen muisteli, päivän tapahtumat olivat sumeita. Joitakin yksityiskohtia oli helpompi muistaa, toiset oli poimittu kuvista, joita ei paria sekuntia kauempaa tahtonut katsoa. Musta mekko kultaisilla raidoilla oli hautautunut vaatekaapin pohjalle. Joskus sen helma osui käteen, mutta koskaan se ei päässyt kaapista tuulettumaan. Jotkut kuvat olivat painuneet syvälle mieleen. Neljä valkoista ruusua, sumentunut katse punaisten takavalojen perään, hiekan rapina askelten alla ja tytön kyyneleiset silmät, joista katse piti kääntää pois. Vuodet kului, mutta nuo asiat pysyivät muistissa. Kaikki sanovat - hokevat uudelleen ja uudelleen - että suru helpottuu ajan myötä. Että elämää pystyy kyllä jatkamaan, kun vain yrittää tarpeeksi. Silloin se tuntui ylitsepääsemättömältä.

* * * *

Kangas rasahti rikki, kun lisäsin nutturan ympärille kiedottuun huiviin vielä yhden pinnin.

"Ei kannata laittaa ripsaria", niin minulle oli sanottu.

Mutta silti löysin itseni peilin edestä ripsiväripurkki käsissäni. Mekko kahisi, kun kiiruhdin portaat ylös. En muista, mitkä kengät minulla oli. Sen pitäisi olla tärkeää, mieleenpainuvaa, mutta mustat ne ainakin olivat. Takki oli neitseellisen valkoinen ja sisältä ihanan pörröinen. Olihan jo talvi, joten toppatakki ei ollut pahitteeksi, kun tiesin kuitenkin joutuvani seisomaan pakkasessa. Autossa olimme vaiti. Radiokaan ei soinut, enkä edes muista kuka ajoi. Muistan maisemat. Punaiset talot, ohitetut autot ja viimein parkkipaikan, jolle auto pysähtyi. Kävelimme kappeliin. Halauksia. Itkua. Kädenpuristuksia. Korkokenkien kopinaa. Hiljaisia sanoja.

* * * *

Istuimme eturiviin. Henki tuntui salpautuvan ja silmiä poltteli. Tiesin, että kyyneleet tekivät tuloaan ja pian rutistin nyrkkiini kastunutta nenäliinaa. Oliko se taskussani vai oliko joku ojentanut sen minulle? Hämärän peitossa koko tapaus. Muistan hiljaiset sanat, jotka kaikki taatusti kuulivat.

"Haluatko sanoa jotain?"

Pään pudistus, vaikka mielessäni pyöri paljon. Halusin sanoa jotain, ihan mitä tahansa, mutta purin vain hiljaisena kieltä. Pian seurasimmekin jo muita ulos. Hytisin pelkissä sukkahousuissani. Olivatkohan olleet ihonväriset? Vai mustat? Ehkä senkin voisi tarkistaa kuvista, joita ei edes valokuva-albumeihin oltu ehditty pistää, vaikka yli neljä vuotta oli kulunut. Olimme kauan kylmissämme, tuijottamassa kullattua pikkulintua, joka oksallaan valvoi hiotun kiven uusia nimikirjaimia. Pakkauduimme autoihin, kaikkien jatkaessa hiljaista etenemistä kohti päivän loppua.

* * * *

Muistan liiankin hyvin, kuinka asetuimme riviin toivottamaan vieraat sisälle ja ottamaan vastaan pahoittelevia sanoja, säälivien katseiden kera. Vieraat saattoivat kätellä kohteliaasti, mutta useimmat halasivat. Siitä päivästä lähtien aloin kammota haleja. Eräs ei tiennyt, pitäisikö halata vai kätellä, jolloin katseemme kohtasivat ja avasin koko päivän mykkänä pysyneen suun. Mitään ei kuitenkaan kuulunut ja epäröiden ojensin tärisevän käden. Hetki oli ohi ja jouduin uusien halauksien hukuttamaksi.

* * * *

Söimme, puhuimme - minä lähinnä kuuntelin - ja lopulta erkanimme omille teille. En ole varma mihin aikaan päivästä. En tiedä mitä tein sen jälkeen. Oliko jo ilta? Enkä haluakaan muistaa. En haluaisi muistaa niinkään paljoa kuin nyt. Ne perhanan ruusut voisivat lakata kummittelemasta mielessäni. Voisin mieluusti unohtaa sen hawaiji-pitsan, jota närpin yöpalaksi.

"Ei ole pakko mennä huomenna kouluun", äiti oli sanonut, käyttäen ehkä hieman eri sanoja.

Mutta minä menin. Olinhan jo alkanut nukkua omassa sängyssä tapahtuneen jälkeen.

* * * *

En ole edelleenkään kovin sujut asian kanssa. Joskus mieleen pulpahtaa ajatuksia. Entä jos tämä onkin vain rinnakkaistodellisuus tapahtumalle, jos niin olisi käynyt? Mutta ei se ole, en voi saada mitään takaisin. Niin todella kävi.

En koskaan kerro sitä ihmisille. Etenkään puolitutuille tai juuri tapaamilleni ihmisille. Suurin osa vanhasta luokastanikaan ei ollut tietoisia asiasta. Paljon helpompi sanoa:

"Perheeseeni kuuluu äiti, isosisko ja pikkuveli. Niin ja meillä on koira"

kuin

"Minulla ei ole isää".

Siitä esitettäisiin lisää kysymyksiä, joiden vastauksia en halunnut sanoa ääneen. Isäni kuoli, kun olin kaksitoista. Kuukauden päästä olen seitsemäntoista. Aika kuluu, ikävä kasvaa, suru vainoaa, mutta minulla on enkeli vartioimassa tietäni ja kutsun häntä isäksi.

Kommentoi ja äänestä jos tykkäsit. ~demonipinja