My Last Days

Keskiviikko 29.9. (1/2)

Nousen ylös sängyltäni, vaikka se sattuukin aivan helvetisti. Kipu on minulle jo melkein sietämätöntä. Silmistäni alkoi valua kyyneleitä kivun takia. Tuntuu kuin sydämmeni olisi halkeamassa kahtia. Tämä kipu oli jopa kovempi kuin se kipuaalto joka kidutti minua silloin pari päivää sitten koulussa.

 Tällä kertaa muistin laittaa herätyskelloni päälle, joten olin täydellisesti ajoissa, vaikka en voi sanoa varmaksi sitä, että selviäisin kouluun. Sillä minulla on tänään erilainen tunne, siis vaikka kipu onkin kova niin tunnen oloni rauhalliseksi ja samalla väsyneeksi. Voisin jopa sanoa olevani kuoleman väsynyt. En tiedä onko tämä se tunne jonka jokainen kuoleva ihminen tuntee viimeisenä päivänään, mutta voin sanoa, että tämä on viimeinen päiväni.

Istun keittiön tuolilla yrittäen syödä aamiaista, mutta loppujen lopuksi luovutan. Ruoka ei maistu miltään. Tunnen puhelimeni värisevän viestin merkiksi.

Nicholas- Tarviisko neito kyytiä kouluun?

Naurahdan Nicholaksen viestille ja pystyin jopa kuvittelemaan sen virneen joka Nicholaksen naamalla on juuri tällä hetkellä.

Camilla- Kuulostaa hyvälle.. tuutko hakemaan mut tästä vai kävelenkö mä teille?

Nicholas- Mä tuun sinne.. oon siel ehk kakskyt vaille?

Camilla- Ok..

Olen jo valmis ja kello on vasta varttia yli kahdeksan. Mietin mitä voisin tehdä tai mitä minun pitäisi tehdä. Olen niin tylsistynyt. Silloin taas puhelimeni värisi. Luulin sen aluksi olevan Nicholas, joka vielä ilmoittaa jotain turhaa, mutta lähettäjä olikin Miko.

Miko- Miten sulla menee..? Sori muute se viime kertane juttu..

Hymähdin itsekseni viestille. En enää edes muistanut koko asiaa, mutta..

Camilla- Anteeksi pyyntö hyväksytty! Musta tuntuu, että tää on mun viimene päivä.. kivut on ainakin ihan omaa luokaasa.

Kirjoitin samalla kun kivun kyyneleet edelleen valuivat poskillani. En edes usko, että saan niitä kuriin koko päivänä.

Miko- Ei hemetti soikoo et oo tosissas?! Mulla oli sulle muuten hyviä uutisia.

Miko laittoi ja jätti minut ihmettelemään mikä uutinen?

Camilla- Taijampa olla.. mutta mitkä ne hyvät uutiset on?

Miko- Mun syöpä on parantunu :) Sori ku leijun nyt näi sulle ku sä oot kuolemassa, mutta oon vaan nii ilone.. nähtäiskö tänää? Viel viimeisen kerran..?

Hämmästys paistoi varmaankin kosvoiltani kun luin viestin. Olen todellakin iloinen Mikon puolesta. Hän on liian mukava ja positiivinen kuolemaan, eläköön pitkän elämän :)

Camilla- Juu.. tuutko yheltä mun luokse, Mikkoseni? XD

Miko- Hei! Älä ikinä IKINÄ sano mua enää Mikoks! Mutta tottakai tulen Pizzapalaseni :)

Naurahdan pojan keksimälle lempinimelle Pizzapala? Olen iloinen siitä, että voimme vielä nähdä ennen.. you know.

~~~~

Astun pihalle, jossa odottaa mustaan nahkatakkiin pukeutunut miehenalku ja musta mopo, johon minun olisi pian tarkoitus istua. Olen inhonnut mopoja siitä asti kun veljeni kuoli, mutta näin heikkona en todellakaan ole kävelemässä kouluun, sillä se on niin jumalattoman kaukana.

"Moi! Ootko sä ihan ok? Sä näytät aika kalpeelle", Nicholas kysyi. Nyökyttelin vain päätäni sillä en halua kuulla mille tämä kuoleva ääneni kuulostaa.

"Okei? No hyppää kyytiin ni päästään joskus kouluunki", Nicholas sanoi ja ojensi minulle kypärän. Nicholas istui jo mopon kyydissä kun minä peloistani huolimatta aloin kapuamaan myös sen selkään.

~~~~~

Saavuimme koululle. Sain taas vaihteeksi halveksivia katseita tytöiltä, koska jokainen tyttö tässä koulussa haluaisi päästä Nicholaksen kyydillä kouluu tai edes päästä hänen katseensa kohteeksi. Itse en niinkään jaksanut enää välittää. Nicholas, Dan, Bryan ja Alex ovat kaikki kavereitani, vaikka he ovatkin suosittuja ja välillä kieltämättä todellisia ääliöitä, mutta he silti saavat päiväni paranemaan.

Kävelen Nicholaksen vieressä kohti muiden poikien muodostamaa pientä rinkiä. Minusta kyllä kieltämättä välillä tuntuu oudolle olla ainoa tyttö koko ryhmässä, mutta toisaalta ehkä se on ihan hyvä juttu sillä melkein kaikki tytöt karttavat minua kuin jotain syöpäläistä. 

"Camilla onko kaikki iha fine? Sä oot tosi kalpee?" Kysyi Bryanin huolestunut ääni edestäni. Enhän minä nyt niin kalpea voi olla, että kaikki luulevat minun jo kuolleen? 

"Juu.. kaikki on ihan hyvin", vastaan ja kauhistun hiukan kuullessani käheän ääneni. Se saa ilmeisesti myös muutkin kauhistumaan, koska saan kaikilta 'pelästyneitä' ilmeitä.

"Oliskohan sun ollu sittenkin järkevämpää jäädä kotiin? Sä vaikutat aika kipeelle?" Nicholas kysyy ja muut pojat nyökytteleät perässä. Huokaisen.

"Kyllä mä voin aina lähtee pois, jos musta tuntuu sille", vastasin heille, mutta en siltikään ilmeisesti saanut heitä vakuutettua. No minun ei tarvinnut enää sanoa mitään sillä koulun kellot soivat ja me kaikki lähdimme kohti sisätiloja. 

Minulla ja pojilla oli ensin matikkaa. En jaksanut keskittyä koko asiaan, joten piirtelin vihkooni ja mietin kaikkea mahdollista pääni sisällä. Kipu ei kuitenkaan helpottanut koko tunnin aikana. Itseasiassa se vain lisääntyi. Siinä vaiheessa en tiennyt pystynkö selviämään koulupäivän loppuun asti.

Mielipiteitä? Niitä ois ihan kiva saada PALJON!