NEVER BE ALONE

Osa 1

Taivas oli synkempääkin synkempi.
Ihmiset olivat pukeutuneet mustaan.
Väriin joka ei näkisi valoa, ei edes silloin kun päivä olisi valoisin. Tuo väri ei haihtuisi se jäisi pimeäksi.
Hän oli poissa. Äitini joka kuunteli murheeni, hän ketä välitti, hän ketä ymmärsi sarkastisen huumorini. Häntä en enää koskaan saisi takaisin.
Musta huntu kasvojeni edessä ei ollut kyllin suuri peittääkseen krokotiilinkyyneleet,jotka vierivät vesiputouksina pitkin poskiani.
Kaksi mustaan pukeutunutta miestä nostivat äitini arkun ja alkoivat kantamaan sitä ulos kirkosta.
Nousin ylös penkistä. En voinut enään istua ja katsoa muita itkemässä.
Lähdin ulos kirkosta. Tuntui että olisin menettänyt itsehallinan. En kyennyt muuhun kuin vaan itkemiseen. Mikään ei saisi minua enään iloiseksi.
Minun oli päästävä pois hautausmaan läheisyydestä. Oli kylmä olin pienessä mustassa mekossa, korkeissa korkokengissä, musta huntu puoliksi kasvojeni edessä ja meikit poskilla lähdin silti kävelemään kohti kotia. Vaikka miten palelin minun oli pakko jatkaa kävelyä en vain voinut olla enään muiden seurassa.
Yht'äkkiä makasin kylmällä asfaltilla.
"Anteeks mä en nähnyt sua! Ooks sä kunnossa?" Ääni edessäni kysyi.
"Joo olen.." Vapattava ääneni sanoi.
Yritin välttää katsekontaktia meikkini takia.
"Anna ku mä autan." Tutun kuuloinen ääni sanoi. Olin varmasti kuullut tuon äänen jossain ennenkin.
Käsi tarttui minuun ja veti ylös.
"Luanna?" Kuulin hänen sanovan. Voi ei! Ei Dylania. Ei nyt..
"Dylan.." Mumisin.
"Mitä sä täällä ulkona teet? Ilman takkia?! Täällähä on vaan jotain 10 astetta lämmintä." Dylan kysyi.
"No..." Yritin kertoa mutta turhaan, aloin vain itkeä hysteerisesti.
Dylan veti minut nopeasti kiinni itseensä.
"Mä oon niin pahoillani sun äidin puolesta.." Dylan taisi tajuta ja sanoi osanottonsa.
"Ei se mitään." Sanoin yrittäessäni jatkaa maatkaani kotiin.
"Mä voin kyl saattaa sut kotiin." Dylan sanoi.
"Äh, ei sun tartte. sul on varmaa kiire omii juttuihis." Sanoin.
"Eipä oikeestaan oo." Dylan sanoi ja asetti takkinsa harteilleni.
Hymyilin. En olisi halunnut seuraa sillä hetkellä, mutta samaan aikaan en halunnut olla yksinkään.
Kävelimme molemmat hipihiljaa.
Saavuin jonkin ajan päästä kotiovelleni.
"Tossa on sun takkisi, kiitos." Sanoin.
"Eipä mitään.. Tuota.. Tuutko sä kouluun ku se alkaa huomenna?" Dylan kysyi varovaisesti.
"En tiiä viellä.." Vastasin.
"Okei no nähdään." Dylan hymyili ja kääntyi jatkamaan omaa matkaansa.
Marssin vessan peilin eteen. Kasvoni olivat punaiset ja täynnä valunutta meikkiä.
Pesin meikkini pois ja vaihdoin vaatteeni.
Räsähdin sängylleni ja kaivoin kännykkäni käsilaukusta. Viesti isältä.. Voi ei..
'On oikei että lähdit. Jään vielä tänne muiden kanssa, mene suihkuun ja nukkumaan." Isä kertoi viestissään.
Olin aivan varma, että hän olisi suuttunut.
Raahasin kehoni suihkun alle ja annoin veden kastaa vartaloni.
Lämmin suihku todella virkisti minua.
Luikahdin suihkusta ulos ja kapusin ylös huoneeseeni. Vaihdoin ylleni collegeshortsit, pitkän t-paidan ja pehmeät sukat. Pyörittelin hiukseni jonkinlaiselle nutturalle. Käperryin peittojen sisään ja yritin saada unta. Vaivuin pian alitajuntani vangiksi.