NEVER BE ALONE

Osa 2

"Luanna!" Isäni huusi astuessaan huoneeseeni.
Nousin ylös. "Joo?" Kysyin.
"Haluatko varmasti alottaa koulun tänään? Voisit alottaa sen huomennakin." Isä sanoi.
"Haluun." Vastasin, ja ajoin isäni huoneestani pois.
Vaikka kuinka olisin halunnut jäädä kotiin makaamaan, en vain voinut. Olisin muuten varmaankin masentunut pahasti ja itkenyt
Vain äitiäni.
Säntäsin nopeasti kohti vaatekaappiani.
Vaatteet lentelivät sinnesun tänne, kun yritin etsiä jotakin kelvollista päälle pantavaa. Päädyin valitsemaan ison harmaan collegepaidan, vaaleat reikiä täynnä olevat boyfriendfarkut ja valkoiset converset. Hiukseni laitoin löysälle ponnarille. Suitaisin eyelinerillä silmäluomiini ja peittelin kalpeat huuleni viininpunaisella huulipunalla.
Tänään oli taas yksi niistä päivistä, kun en jaksanut panostaa oikein mihinkään.
Kaappasin reppuni lattialta ja kännykkäni sängyn reunamalta.
Juoksin portaat alakertaan ja nappasin auton avaimet peilipöydältä.
"Oletko siis aivan varma kouluun menemisestä?" Isä kysyi vielä kerran.
"Olen olen! Parempi mun siellä kun täällä masentumassa." Naurahdin.
"Hmmmh.. Olet kai oikeassa. Hyvää koulupäivää!" Isä sanoi.
Hymyilin ja lähdin ulos ovesta.
Saavuin kouluun täsmälleen samaan aikaan, kuin paraskaverini Colleen.
"Yo! Colleen!" Huusin kun huomasin ettei Colleen ollut huomannut tuloani.
"Juokse!" Coll huusi.
Juoksin Colleenin kiinni. Tai no itse asiassa häntä päiten.
"Auh! Senki hullu muija!" Colleen nauroi ja tönäisi minua kyynerpäällään.
"Älähän nyt nimittele." Sanoin tomerasti.
"Plah plah plaah! Mikä tunti meil on?" Coll sössötti.
"Kemiaa."Kerroin.
Yht'äkkiä Colleen vain jämähti seisomaan.
Ihankun hän olisi nähnyt aaveen. Tai siis ei hän nyt aaveita nähnyt..
"COLLEEN EVELYN FLETCHER!" Karjaisin.
"Ai mitä??!!" Coll säikähti.
"Mikä sul on?" Naurahdin.
"Brad.." Colleen sönkötti.
"Brad?" Ihmettelin.
"Hän on tuolla ja kattos tänne ja näytin creepiltä!!" Colleen puhui niin nopeasti etten meinannut saada selvää.
"Rauhotu. Sä näytät hyvältä." Rauhoittelin.
Coll kohautti olkapäitään ja jatkoimme matkaa sisälle.
Olimme matkalla lokeroille, kun huomasin Dylanin kävelevän meitä kohden. En halunnut tavata häntä.. Eilinen oli nöyryyttävää. Yritin kääntyä, mutta Colleen ei antanut periksi vaan veti minua eteenpäin.
"M-moi!" Dylan huudahti kävellessään meidän ohi.
"Moi." Sanoin.
Olin avaamassa lokeron lukkoa, kunnes havahduin jonkun katseeseen.
"Colleen! Lopeta virnistely!" Määräsin.
"Vai että Dylan." Coll vinkkasi silmäänsä.
"Dylan on mun kaveri ei muuta. Sitä paitsi en pidä hänestä sillä tavalla. Ja äskeinen moikkaaminen oli sitä kun hän näki mut eilen kadulla.." Sanoin ylimieliseen sävyyn.
"Vai niin.." Coll virnuili.
"Nyt pyyhit ton virneen kasvoiltas." Sanoin.
"Okei okei!" Coll naurahti.
Heitin kirjani lokerolle ja suuntasimme kemian luokkaa kohden.
Astuimme luokkaan. Istuin ikkunan viereiselle paikalle ja Coll istui viereeni.
"HILJAISUUTTA! Tänään teette saippuaa ja heti saatuanne sen valmiiksi annatte sen minulle ja arvioin ne!" Opettajamme karjui luokan etuosassa.
Kaikki sujui aluksi hyvin, kunnes onnistuin rikkomaan lasipurkkeja.
"NEITI DAWNSON!" Kuulin opettajan huutavan.
"Jooo..." Sanoin.
"Mitä sinä teit?" Opettaja kysyi jyrkästi.
"Tiputin pari purkkia.." Kerroin.
"ETKÖ TIEDÄ ETTÄ NUO MAKSAVAT PALJON! JÄLKI-ISTUNTOA KOULUN JÄLKEEN!" Opettaja karjui. Näin miten hänen ohimonsa suonet pullistuivat ja hänen naamansa oli kiukusta punainen.
"Eihän toi oo mikää jälki-istunnon paikka." Kulin Dylanin äänen.
"Anteeksi?" Opettaja kohotti kulmiaan
"Että ei oo tommone jälki-istunnon paikka." Dylan toisti.
"JÄLKI-ISTUNTOA SINULLE MYÖS!" Opettaja jyrisi.
Samassa kellot soivat. Loppu päivän tunnit lensivät kuin siivillä. Pitäisi silti mennä vielä istumaan jälki-istuntoa.
Istuimme sen kirjastossa. Opettaja narskutti purkkaansa edessämme ja me jouduimme istumaan hipihiljaa paikoillamme.
"No aivan sama! Saatte lähteä en jaksa istua täällä teinien kanssa." Opettaja sanoi ja lähti kirjastosta ovet paukkuen.
Olin helpottunut. En olisi kestänyt sitä narskutusta enempään.
Lähdin paikaltani niin nopeasti kuin vain pystyin. Säntäsin autolleni.
Starttasin,mutta se ei käynnistynyt.
Koitin uudelleen, eikä vieläkään tulosta.
'Kop! Kop! Kop!' Autonlasiin koputettiin.
Aukaisin oven.
"Taitaa olla rikki." Dylan sanoi edessäni.
"No taitaa olla juu!" Sanoin äkäisenä.
Hän katsoi minua. Pikkuhiljaa Dylanin suupielet alkoivat nousta ja hänen kasvoillaan vallitsi suuri hymy.
"Mitä?" Kysyin ihmeissäni.
"Pääset mun kyydillä." Dylan hymyili.
"En haluu olla vaivaks, voin kävellä." Vastasin.
"Ei ei ei ei ei! Et oo ollenkaan." Dylan sanoi ja tarjosi kättään.
Hetken mietittyäni tartuin Dylanin kädestä ja päätin mennä hänen kyydillään.
Olimme ajaneet hetken, autossa valitsi kiusallinen hiljaisuus.
"Ootko sä kunnossa?" Dylan kysyi yllättäen.
"Mitä sä tarkotat?" Kysyin.
"Eilistä. Mikä vointi?" Dylan vastasi
"Pitää myöntää, että ihan p*ska fiilis." Sanoin. Tunsin lämpimän kyyneleen valuvan pitkin poskeani. Pian en voinut pidättää enään itkuani, vaan lankesin parkumaan totaalisesti.
"Älä itke.." Dylan sanoi varovaisesti.
Auto pysähtyi.
"Tai oikeastaan itkevaan. Kaikki paha purkautuu ulos itkiessä." Dylan sanoi katsoessaan minua silmiin.
"En vaan jaksa!" Huusin.
"Shhh.. Sä oot varmasti ihan poikki.." Dylan yritti rauhoittaa.
"En..en halua kotiin.." Nyyhkytin.
"Minne haluut? Isovanhemmille?" Dylan kysyi.
"Colleen!" Itkuhuusin. Colleen on sekä paraskaverini että myös minulle kuin oma sisko.
"Mä vien mä vien..sulje vaikka silmät." Dylan sanoi ja starttasi auton takaisin käyntiin.
Suljin silmäni, enkä sen jälkeen muista enään mitään.