Nyctophilia

Prologi

Seiniä koristavat timantit ja kultaiset köynnökset säkenöivät aurinkojen valossa, sokaisten jokaisen kimallukseen tottumattoman ihmisen. Kaikki on liian valkoista ja puhdasta, liian kirkasta ja liian säkenöivän kaunista.

Kenkien kopina kaikuu avaralla käytävällä, kuninkaallisten seuratessa Nyctophilian palatsin esittelijää. Jokainen heistä on hienostunut rouva tai mies, mukanaan heidän lapsensa joita koulutetaan hurmaamaan kaikki kansalaiset ja kilpakosijat. He ovat syntyneet maailmaan, jossa heidän jokaista askeltaan tarkkaillaan ja jokaista lausetta jota he uskaltavat sanoa ääneen voidaan käyttää heitä vastaan. Heidän elämänsä on kuin terälehti veitsen kärjellä, yksikin väärä liike syöksisi heidät tuhoon. Nämä yksinkertaisesti, mutta elegantisti pukeutuneet kauniit olennot eivät kuitenkaan kuulu Nyctophilian palatsiin, he ovat jostain hyvin kaukaa... paikasta jonne auringon valo ei yllä. He liikkuvat yhdessä kuin kalaparvi ja kääntyvät tyynen rauhallisesti ympäri, kun palatsin esittelijä kertoo seiniin painetuista kristalleista.

Kaksi pientä tyttöä juoksevat väkijoukkoa vastaan käytävällä. Heidän silmissään paistaa lapsuuden huolettomuus ja tietämättömyys. Kuninkaallisten päät kääntyvät ja kasvojen ilmeet vaihtelevat epäuskoisista hämmentyneisiin. Jokainen silkkiin pukeutunut siniverinen on pysähtynyt seuraamaan kaksikkoa, joka juoksee heidän ohitseen. Lapset eivät ole huomaavinaankaan silmäpareja, jotka katsovat tarkkaavaisina heidän liikkeitä ja käyttäytymistään. Muut lapset jotka seisovat vanhempiensa vieressä näyttävät puolestaan hyvin haikeilta. Heidän villi ja vapaa elämä loppui aikoja sitten, he eivät enää edes muistaneet miltä tuntui nauraa tai asettaa kasvoille onnelinen hymy. Heillä ei ole aikaa tai mahdollisuutta huvitteluun tai omiin itsekkäisiin mielipiteisiin. Nyt heidän täytyy aina miettiä mitä muut ajattelevat ja tahtovat heiltä, heidän tehtävänään on toteututtaa toiveita ja ajatuksia... kaikkien muiden paitsi heidän omia.

Pieni poika katsoo äitiään ja nykäisee hennosti tämän mekon helmaa. Nainen kääntyy sylissään pieni tyttölapsi, jolla on yhtä liekehtivät hiukset kuin äidillään. "Niin, Cleon?" nainen kysyy kohteliaasti lempeällä äänellä. "En halua olla täällä. Täällä on liian kirkasta, voinko lähteä ulos? " poika katsoo haikeasti kahden tytön perään, jotka katoavat juuri kulman taakse.
"Ei, et juuri nyt. Myöhemmin", äiti sanoo ja silittää poikansa ruskeita hiuksia. Huoli varjostaa tämän kasvoja, sillä hän tietää poikansa tapaavan toisen tytöistä vielä tulevaisuudessa. Öiset painajaiset olivat näyttäneet sen hänelle. Kaikki tulee tapahtumaan juuri niin kuin hänelle oltiin näytetty. Kaikesta tiedosta huolimatta, hän ei pystyisi muuttamaan tulevia tapahtumia tai edes vaikmuttamaan poikansa elämään. Ainut mitä hän pystyi tehdä, oli rukoilla perheensä ja Nyctophilian kuninkaallisten puolesta, ennen kuin painajaiset heräisivät eloon.