Nyctophilia

Esmeralde

Satamasta kantautuva meteli herättää minut epämääräisestä unesta. Puolinukuksissa tähystelen ympärilleni ja etsin sumentunein silmin poikaa, joka pelasti minut eilen. Puoliveristä joka oli jättänyt ystävänsä taakseen ja jäänyt odottamaan minua. Poikaa nimeltä Dayler Rowney.
Huomaan Daylerin nukkuvan pienessä nurkassa istuen epämukavassa asennossa, puristaen samalla rintakehäänsä vasten sinisessä tupissa olevaa miekkaa.

Kuulen tiukkoja käskyjä ja epämääräistä huutoa melun keskeltä. Nousen ylös ja raotan suurta puista ovea. Kokonainen seinä liikkuu sivuttain, kuin suora tasainen verho. Ovesta kuuluu pientä kolinaa, mutta astun silti ulos katsomatta taakseni. Tuijotan lattian reunalta alhaalla häämöttävää maata, joka on monen metrin kaukaisuudessa. Auringon laskettua en näe edes kunnolla maan pintaa, sillä sumu on kietoutunut taas myrkyn vihreäksi verhoksi sen päälle.

Kuinka ihmeessä Dayler sai nostettua minut noin kaukaa tänne ylös?

Sitten muistan, että hän oli puhunut joistain köynnöksistä, jotka tottelivat hänen käskyjään.

Tarkoittaako tämä, etten pääsisi alas ilman hänen apuaan?

Ajatus inhottaa minua, en halua olla riippuvainen toisesta ihmisestä. En halua hänen läsnäolonsa puuttumisen rajoittavan omaa liikkumistani.

Saisinkohan köynnökset tottelemaan omia käskyjäni?

"Et ainakaan helposti, mutta aina voit yrittää suostutella", heleä tytön ääni hihkaisee mielessäni.

Kylmät väreet kulkevat niskassani ja sydämeni hyppäämään melkein kurkkuun. Silmäni suurenevat ja hengitykseni tihenee. "Missä sinä olet?", pelokas kuiskaukseni katoaa pimeyteen.
Otan pari askelta Daylerin valtavan kotipuun oksalla ja tartun kiinni yhdestä oksasta. Sitten kohotan toisen käteni ja liutan voimieni avulla oven hiljaa kiinni takanani.

"Olen juuri tässä", ääni sanoo ja tällä kertaa näen puhujan. Tyttö ilmestyy Daylerin kotipuun sisältä ja jää leijumaan puolen metrin päähän minusta. Iho on valkea kuin puolikuu ja silmät vihreät kuin koivun ensisilmut keväällä. Sieviä kasvoja koristaa pienet pisamat, jotka erottuvat himmennä pisteinä poskipäillä ja silmien alapuolella. Pitkät vaaleat hiukset on punottu palmikoiksi pään taakse jättäen osan hiuksista kuitenkin vapaaksi. Mekko on tummanvihreä ja liehuu nilkkojen ympärillä. Hän näyttää aivan aaveelta. Yritän olla tuijottamatta.
Tyttö hymyilee herttaisesti posliininukke kasvoillaan, mutta hänen silmissään on vakava ja surullinen katse. "Olen Esmeralde", tyttö esittäytyy soljuvalla äänellä.

Tuijotan edelleen sanomatta sanaakaan.

"Dryadi... puun henki. Kertooko se sinulle yhtään mitään?", epävarma sävy hiipii hänen ääneensä.

Räpsäytän silmiäni pari kertaa ja kerään itseni taas kasaan. "Oih anteeksi! Olen-"

"Tiedän kuka olet, prinsessa", tyttö niia ilmassa. Rypistän kulmiani.

"Kuinka-", en saa sanottua lausettani loppuun hämmennykseltäni ennen kuin dryadi purskahtaa iloiseen nauruun. Hänen naurunsa kuulostaa tuulikellon kilinältä ja kuohuvalta aallokolta.

"Anteeksi että nauran, muistutatte niin kovasti isäntääni, Dayleria. En voi itselleni mitään", hän selittää naurun seasta. Olen hieman yllättynyt enkä tiedä mitä vastata. Seison vain pöllämystyneenä ja tuijotan puun henkeä, jonka silmät hymyilivät hänen nauraessaan.