Naapurin Prinssi / Completed

Osa 15: särkynyt ja korjattu sydän

Kiehuin vihasta kun näin heidät yhdessä, kiinni toisissaan. Mikä oikeus hänellä oli koskea poikaystävääni? Eikös hänellä ollut oma Lucius, jonka kanssa hän voi olla? Sydämmeni lävisti läpinäkyvä mustasukkaisuuden nuoli, oli niin lähellä, että en rynnännyt Lindan ja Miken luokse ja läpsäyttänyt oikein muhevan iskun Lindan ilkeälle naamalleen.

Mutta en tehnyt sitä. Olin joko pelkuri, joka ei uskaltanut vahingoittaa ihmisiä, vaikka he olisivat rikkoneet minun sydämmeni jo monta kertaa, tai sitten olin järkevä ihminen, joka ajatteli mitä seurauksia siitä olisi tullut.

Juuri eilen, Mike oli sanonut minun olevan hänen tyttöystävänsä, ja että hän tykkäsi minusta. Mutta mitä jos se oli vain tavallisten teinipoikien pelleilyä? Halusiko hän vain käyttää minua hyväkseen ja jättää myöhemmin minut kuin nallin kalliolle? Ehei, sellaiseen minä en ikimaailmassa suostuisi. Mieluummin kuolema.

Mutta miksi hän nyt tuossa oli kiinni vihollisessani? Olinko minä vain hänelle vähäaikainen ihastus, joka unohtuu? Minä tunsin itseni nyt idiootiksi, olin sanonut Mikelle tykkääväni hänestä! Kuinka typerä olinkaan silloin, kun Mike oli meillä yökylässä.

Minulla ei ollut pakopaikkaa, minne mennä piiloon, he näkivät minut jo. Siinä he seisoivat kahdenkymmenen metrin päässä katse naulittuna minuun. Mike näytti hermostuneelta, ja ennen kaikkea hämmentyneeltä. Tosin se oli kyllä ymmärrettävää.

"Hei sinä, painu helvettiin täältä, vai aiotko seistä siinä pitkään?" Linda huusi minulle ja räkätti noita-akkamaisesti. Tuo sai taas minut murtumaan kuin heikon muurin. Tiedän, olen liian herkkä. Katsoin anovin katsein Mikeä, joka näytti hermostunutta ja häpeällistä naamaa, mutta sain irti hänen ilmeestään myös sen, että hän oli hieman ärtynyt, luulisin Lindalle. Olinhan minä sentään hänen ystävänsä.

Mike oli aikeissa sanoa jotain, mutta sulki yhtä nopeasti suunsa kuin oli sen avannutkin.

Kyyneeleet kihosivat silmiini, nyyhkäisin pari kertaa ja ryntäsin juoksuun pois siltä kirotulta käytävältä. Askeleeni olivat haparoivia ja kömpelöitä, mutta en välittänyt siitä.

"Alexandra...!" Kuulin huudon perästäni, mutta en kuunnellut, tai no yritin olla kuuntelematta. Jos kuulisin hänen äänen, pysähtyisin ja antaisin hänelle melkein heti anteeksi, mutta en nyt voinut tehdä sitä. En nyt halunnut olla se kiltti tyttö. Hän satutti minua henkisesti liian paljon.

Huonoksi onnekseni olin hidas juoksija, ja näkökenttäni oli sumentunut kuumista kyyneleistäni. Mike oli lähtenyt juoksemaan perääni, kuulin juoksuaskelia jotka lähenivät kokoajan minua kohti, mutta en antanut periksi, juoksin tyhjiä loputtomilta tuntuvilla käytävillä eteenpäin etsien kuumeisesti pakoreittiä tästä rakennuksesta.

Voi paska, kirosin mielessäni kun tajusin menneeni umpikujaan. Käytävä loppui kuin seinään, tässä oli vessat ja pukuhuoneet. Nyt en voinut kuin vain antautua, antautua hänen katseensa alle, joka tulisi painamaan minut maan alle. Seisoin keskellä käytävää odottaen mitä tulisi tapahtumaan. Sydämmeni tykytys nopeutui, kun askelten äänet lähenivät koko ajan. Sitten mutkan takaa ilmestyi se tuttu poika, jota rakastan niin paljon.

Hän katsoi minua varautuneesti ja otti kaksi varmaa askelta lähemmäs, sitten vielä kaksi, peräännyin koko ajan jäykkänä pelosta. Ähkäisin kivusta, kun törmäsin takana olevaan tiiliseinään. Olin nyt täysin ansassa. Hän tuli vielä lähemmäs, kunnes oli niin lähellä, että tunsin hänen hengityksensä kyyneleiden turmelluilla poskillani. Se lämmin tuulahdus, joka purkautui hänen suustaan oli niin mukavan tuntuinen ihollani, se sai jokaisen soluni iloitesemaan hänen läheisyydestään. Mutta järkeni oli peloissaan. Mitä hän tekee minulle?

"Ä-älä, me-mene p-p-pois", minä takeltelin, kun Mike nojautui minua kohti niin, että hänen kätensä otti tukea seinästä minun oikeanpuoleisen hartian läheltä.