blue • nilena

》blue《

AUTHOR'S NOTE

tää olis hemppu n one shot kisaan, mut mä oon vähän myöhässä enkä ehtiny ennen sitä viimestä julkasuajankohtaa. päätin siitä huolimatta kuitenkin julkasta tän, koska mua olis jääny kaivelemaan tää jälkeenpäin jos en ois. kaikki hahmot on henriikan kirjasta Snapchat.

hope you enjoy! 💕

word count: 632

Katselen haikaillen ulos ikkunasta. En koskaan tule sisäistämään tosiasiaa, että asun yksin näin suuressa talossa sen sijaan, että jakaisin kaiken sinun kanssasi.

Syvä huokaus on lohduton ja kiirii varmasti porrastasanteelle saakka. Hiljaisuus, joka täällä vallitsee, on painostavaa, mutta en tee asialle mitään. Radion tai television pauhu ei saisi autioitunutta sydäntä yllättäen parantumaan.

Olet asetellut monenvärisiä kynttilöitä ruokapöydälle. Huuleni kaartuvat yllättyneeseen hymyyn, kun huomaan herkulliselta tuoksuvan ruoka-annoksen molemmilla puolilla pöytää. Kyyneleitä pursuaa silmäkulmista, mutta ei suinkaan siksi, että olisin surullinen. Tällä hetkellä olen onnellisin nainen päällä maan. Nostan katseen katetusta pöydästä sinuun. Olet katsonut herkeämättä reaktiotani ja näen ilon leikittelevän sinisissä silmissäsi.

"Voi Niall, miten sinä aina tiedät milloin minulla on huono päivä töissä?" kuiskaan, jotta en rikkoisi huoneessa vellovaa magiaa ja kapsahdan syleilyyn. Et vieläkään puhu mitään, mutta emme me tarvitse sanoja.

Lumihiutaleet aloittavat seikkailunsa pilvimassoista taivaankannella. Valkea maa nostattaa hieman mielialaani, vaikka halu tuntea huulesi jälleen omillani on kasvanut lähes sietämättömäksi.

Kuulen raikuvan naurusi yläkerrasta. Minua alkaa itseäkin huvittaa, kuten aina, kun hymyilet tai naurat.

"Mikä on niin hauskaa?" huudan huvittuneena, jotta kuulisit minut alakerrasta.

"Löysin hauskan kuvan musta pienenä!" huudat takaisin ja hekotat päälle.

Luontainen uteliaisuus ottaa minussa vallan, joten jätän pyykit sikseen ja riennän portaat ylös pää kolmantena jalkana. Porrastasanteelle päästyäni kuitenkin yllätät. Vedät minut syleilyyn ja kiljaisen säikähdyksestä, mutta pian hetkellinen järkytys vaihtuu kikatukseen.

"Missä se kuva on?"

Puristat minut tiukemmin itseäsi vasten. Huulet hipovat omiani.

"Ei sellaista ole."

Kaikesta on vierinyt jo runsaasti aikaa. Silloin sain vielä kuulla hunajaisen äänesi ja suloisen aksenttisi. Sain nähdä komeat kasvonpiirteesi sekä ne kaiken kruunaavat kirkkaansiniset silmät, jotka olivat aina tulvillaan lämpöä.

"Olen onnekas", toteat.

"Kuinka niin?" kysyn ja parannan asentoa kainalossasi.

"Minulla on sinut", vastaat ja kuulen hymyn äänestäsi. Onnea säteilevät kasvot ovat tuoreessa muistissani eikä minun tarvitse edes katsoa päin, kun jo tiedän miltä juuri tällä hetkellä näytät.

"Olet yksi iso klisee", naurahdan, mutta sulan silti sanoille.

Kahvini on tänäänkin kylmää, kun otan ensimmäisen siemauksen. Tämä on tuttua eiliseltä ja sitä edelliseltä. Muistikuvat pyörivät vinhaa vauhtia luomien takana painaessani silmät kiinni. Todellisuuden kohtaaminen on minulle edelleen mahdotonta.

"Haluatko kaakaota?" kysyt heti ensimmäisenä, kun pujahdan unenpöpperöisenä keittiöömme.

"Kahvia kiitos", haukottelen. Mutristat huulia. Se pysäyttää minut niille sijoilleni.

"Ei sitten!" tiuskaiset, mutta suupieli nykii.

"Voi anteeksi herra kaakaomestari!"

Olemme molemmat hetkellisesti leikissä mukana, kunnes repeämme samaan aikaan hulvattomaan nauruun.

Sanat, joilla olen yrittänyt joka ikinen aamu vakuutella itseäni, alkavat hiipua merkityksettömiksi. En saa sivuutettua suunnatonta huolta, joka on pian kalvanut sisimmän rikki ja saanut karkotettua järkevät ajatukset. Ja jos vain kuvittelenkin sinut kauas ulottumattomiin, kyyneleet kihoavat silmiin.

Soittoääneni rääkyy olohuoneesta keskeyttäen muistelmat. Huokaan jälleen. En pidä mitään kiirettä laahautuessani puhelimen luokse. Näytöllä vilkkuu sarja numeroita ja päätän olla vastaamatta. Puhelinmyyjät häiritsevät näköjään sunnuntaisinkin ihmisiä.

Siinä samassa ovi käy.

”Elena! Helvetti sentään! Vastaisit joskus puhelimeen!”

Megan tupsahtaa olohuoneeseen. Hän on kiihtynyt, mutta silmissä on levoton tuike. Mahdan näyttää kuin puulla päähän lyödyltä, sillä ystäväni selostaa kuinka hänen puhelimestaan loppui akku, ja kuinka hänen sitten täytyi soittaa Louisin omalla.

”Tule”, Megan huitoo ja vetää minua kohti eteistä. Soperran vastalauseita, mutta tyttö ei ota niitä kuuleviin korviinsa. Shoppailureissut eivät innosta tässä mielentilassa.

”Pue”, hän kehottaa ja tyrkkää talvitakin syliini.

Kun sitten jään paikoilleni tekemättä elettäkään, tuo ottaa vaatekappaleen käsiinsä ja pukee sen päälle minun puolestani. Hän osoittaa kenkiä, jotka vastahakoisena sujautan jalkaan. Pian istunkin Louisin autossa ja mietin kuumeisesti sitä, miksi hän on matkassa mukana, jos menemme kaupoille.

”Mihin ihmeeseen me mennään?” kysyn, kun huristelemme läpi keskustan pysähtymättä ostoskeskuksen parkkipaikalle.

”Ai, mä luulin että sä tiesit.”

”Tiesin mitä?” otsani rypistyy.

”Niall on löytynyt."