Ikuisesti [ VALMIS ]

∞ I k u i s e s t i ∞

❝Vaikka olit kuin kynttilän päässä palava liekki, jonka tiesin vielä joskus sammuvan, rakastin sinua siihen viimeiseen valon pilkahdukseen asti ja tulen ikuisesti rakastamaan.❞

         ♥️         .~ S a n o j a: 3076 ~.          ♥️

                                      ∞

dreamerrs Toivottavasti tää kelpaa siihen sun kirjotuskilpailuun❤️😘

19.05

    Hän odotti. Odotti kaiken sen kivun ja tuskan loppumista. Odotti näkevänsä taivaan kirkkaat portit, jotka kutsuivat häntä luokseen, enkelikuoron laulaessa kauniisti taustalla. Kaikki se kipu satutti häntä niin pahasti, ettei hän pystynyt edes liikkumaan, edes nostamaan sormeaan, edes tuntemaan. Yksi ainut kyynel vieri alas hänen kapeaa ja kalpeaa, lähes elotonta poskeaan pitkin, tipahtaen sitten sängyn valkoiselle peitolle. Pian se olisi kaikki ohi, ja hän voisi nousta ylös tältä vuoteelta, valkoiset enkelin siivet hänen selkäänsä koristaen.

Hänen mustaa puhuva kätensä lepäsi vuoteen reunalla, liikkumatta kuin itse aika. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, eivätkä sekunnit kuluisi lainkaan, pidentäen vain hänen tuskaansa. Sydänkäyrää näyttävä kone piippasi tasaiseen tahtiin, täyttäen hänen herkät korvansa äänellä. Huoneessa oli hyvin hiljaista lukuunottamatta tuota sydämenlyöntejä ilmoittavaa konetta.

Enää viisi tuntia...Enää viisi tuntia ja sitten tämä kaikki olisi ohi...

Juuri silloin huoneen ovi rävähti auki, paukahtaen mintunvihreää seinää vasten kuin pommi. Hän käänsi katseensa ovea kohti, yhden ainoan kyyneleen valuessa pitkin hänen kapeaa poskeaan.

"Helvetti sinun kanssasi Eden! Miten saatoit olla ilmoittamatta minulle tästä mitään?! Olin töissä, ja olisit voinut pyytää ketä tahansa sairaanhoitajaa soittamaan minulle! Tiedät, että olisin heti tullut paikalle! Miksi?" Vuoteen mintunvihreällä patjalla makaava Eden katsoi huolesta kauhistunutta aviomiestään hymy hänen rohtuneilla huulillaan.

Daniel näytti niin hyvältä tänään. Hänen juuri lyhyiksi leikatut hiuksensa oli kammattu siististi sivulle, korostaen hänen metsänvihreitä silmiään. Tuo samainen valkoinen kauluspaita peitti hänen kauniit tatuointinsa, jotka tietyssä valossa heijastuivat hänen paitansa alta, muistuttaen Edeniä noista nuoruuden hulluuksista. Mustat housut ja kengät, jotka olivat vuosien aikana vaihtuneet mustista Chuckseista siisteihin työkenkiin. Kaikista eniten Edeniä kuitenkin hymyilytti tuo syntymäpäivälahjaksi saatu taivaansininen kravatti, joka oli täydellisesti solmittu hänen aviomiehensä kaulaan.

Daniel näytti niin hyvältä, että oli vaikea uskoa, että joku kuin Eden saattoi olla se onnekas, ketä Daniel rakasti. Joskus Eden toivoi, ettei Daniel olisi koskaan tavannut häntä siellä ruokakaupassa. Silloin hänen ei tarvitsisi katsoa kuinka Eden nyt mätäni sairaalasängyn pohjalla, odottaen kuolemaansa kuin lapsi karkkipäivää.

"En halunnut sinun näkevän minua näin. En halunnut, että huolehdit minusta. En halua kenenkään joutuvan katsomaan kun kuolen", Eden mumisi lähes kuiskaten, kun uusi kivun lieska syttyi hänen sisällään, tytön tuntiessa kuin hänen keuhkonsa syttyisivät tuleen. Daniel kiiruhti sängyn luo, napaten hennosti Edenin hieman mustan sävähteisen käden omiinsa, silittäen sitä hätääntynyt ilme kasvoillaan. Eden päästi hetken itkun ja kivun vingahduksia, kunnes kipu loppui ja hän pystyi taas rentotumaan. Hän hymyili hennosti, kun tunsi Danielin tutun ja pehmeän kosketuksen, piuhoja täynnä olevalla kädellään.