Ajan Kääntäjät || Portaali

One

Aloitan päiväni niin kuin tavallisena perjantai-aamuna pitääkin tehdä tavallisen aamun koittaessa. Siristelen hetken aikaa silmiäni kirkkaassa valossa ennen kuin nousen ylös vain sitä varten, että tuntisin piikittelevää kipua takareidessä joka tuntuu repivän koko reiden kahtia. Nousen vaivanloisesti ylös kellon viisareiden näyttäessä hiukan yli puoli seitsemän.

Nilkutan kivusta huolimatta ripeästi ulos huoneestani käytävään ja sen yli toisella puolella sijaitsevalle suihkulle. Nykäisen oven auki voimalla mutta kerkiän sen pysäyttämään ennen seinään iskeytymistä. Kuten aina.

Minun ei tarvitsenä tänäkään aamuna edes katsoa peiliin, kun jo tiedän minkälainen näky minua sieltä odottaa. Ruskeat olkapäille laskeutuvat suorat ja paksut hiukset takussa. Oranssinruskeat silmät puutuneen näkösinä, kun vasenta silmäkulmaa koristaa pieni mustelma harjoituksien jäljiltä ja kaulassa neljä, melkein kymmenensentin pituista viiltoarpea. Tunnen pienen tuskan kipinän sisälläni katsellessa arpia mutta sysään sen sivuun päästäkseni jatkamaan aamutoimia, kuten aina.

Aukaisen käsienpesualtaan yläpuolella sijaitsevan kaapin, josta vedän esiin magnesium- ja kylmävoidetta. Istahdan pöntön päälle istumaan ja hivelen varovaisesti litkut reisiini enne kuin nousen takaisin seisomaan.

Tungen vempeleet takaisin kaappiin ja nappaan samalla kätösiini meikkipussin ja hajuveden, jotka laskeutuvat pöydälle käsieni matkatessa hakemaan samaiselta pöydältä harjaa, jolla saisin nämä hirveät harakanpesät pois päästäni.

*    *    *

Tepastelen tyytyväisenä alas toisesta kerroksesta, keittiöön, josta nappaan omenan käteeni ennen,kun viiletän ruokailuhuoneen ohi. Huomaan äidin istuvan pöydän ääressä ja nostan tälle pikaisesti kättä. Saan heilautuksen vastaukseksi.

Samalla omenaa syödessä löntystelen eteiseen. Avaan oikealla puolella olevan kaapin oven josta vetäisen takin ja nousen korokkeelle jotta yletän ylähyllylle, josta otan kypärän. Pituudellani ei nimittäin ole mitään kehumista, kun sitä on vajaat 165 senttiä.

Avaan hieman aikaa nähneen valkoisen ulko-oven ja istun mustan moponi kyytiin, joka sattuu tällä kertaa sijaitsemaan heti oven vieressä.

Käännän avaimesta ja kuulen moottorin hurahtavan käyntiin. Painan kaasua ja se on sitten menoa kohti joka päivästä opiskelulaitosta, joka on sattumoisin monen ihmisen painajainen.

Päästyäni pikapikaa koululle puolen tunnin ajomatkan jälkeen, sammutan moponi, vetäisen kypärän nopeasti päästäni ja annan olkapäille asti olevien hiuksien valahtaa vapaaksi. Huokaisen ja lähden ottamaan vastahakoisia askeleita sisälle johtavia ovia kohti.

Kävellessäni saan taas niitä samaisia ja normaaleja katseita itseeni, jotka meinaavat minun tapauksessa olevan inhoa ja pudoksuntaa täynä. Alkuun, kun tulin ensimmäisen kerran koko paikkaan minua haukuttiin vikani takia ja sain jopa muutamia tönimisiä puoleeni. Tämä niin sanottu kiusaaminen loppui viime keväänä, eikä minulla ole aavistustakaan miksi enkä välttämättä halua edes tietää.

Kuitenkin joskus saan kylmiä väreitä ja huolellani piilottama pelko uhkaa paljastua mutta saan itseni yleensä koottua ennen romahdusta tai paniikkikohtausta. Tepastelen, kuten aina kuitenkin tyynenrauhallisesti ovelle, pyrkien olla kiinnittämättä mitään huomiota muiden katseisiin ja ympärillä leijuviin kommenteihin ja kuiskauksiin.

Riuhtaisen oven auki ja kuten tavallisesti, se pamahtaa vieressä olevaan seinään ja saa aikaan kiva rysäyksen, jonka avulla kerron aulassa minua odotteleville kavereille, että olen tulossa. Tämä leikittely alkoi meillä muutama kuukausi sitten, kun vihapäissäni satuin vahingossa avaamaan oven liian lujaa kokien ensimmäisen kerran minun käteni kautta paiskatuksi tulemisen tunteen. Voi ovi parkaa kuinka kovaa kulutusta se joutuukaan kestämään.