Olit aina se avuton tyttö

Prologi

"Mitä vittuu sä teet?" poika huusi kohti järven selkää, minne tyttö käveli varmoin askelin.

"Ruusu? Vittu oikeesti, tuu takas!"

Maantienharmaahiuksinen tyttö ei edes vaivautunut katsomaan taakse vaan antoi askeliensa vain kulkea eteenpäin. Hän kyllä kuuli selvästi huudot, jotka saivat kyyneleet silmiin. Hän ei vain kyennyt enää pysähtymään, nyt oli mentävä eikä meinattava. Kukaan ei saisi estettyä häntä sanoilla – hänen omat sanansakaan eivät koskaan olleet riittämiin. Ei tuo huutava huolesta sekaisin oleva mantelihiuksinen ollut tehnyt milloinkaan mitään väärää, eikä tytöllä oikeastaan ollut edes oikeutta kostaa hänelle, hän ei vain voinut tehdä sille mitään, että poika oli tullut tänne. Tai olisi hän voinut tehdä jotain. Olla menemättä tai olla hyvästelemättä, mutta kuka siinä tilanteessa olisi voinut ymmärtää että poika kyllä muistaisi sen viimeisen paikan, mistä oli puhuttu.

Tyttö ei ajatuksissaan tajunnut sitä kuinka poika oikeasti olisi valmis tekemään hänen puolestaan mitä vain. Pojalle eivät omat sanat olleet tarpeeksi yritystä, hän ei varmasti katsoisi tyttöystävänsä itsemurhaa, vaikka niin itsetuhoinen rakas ajattelikin.

Tytön astuessa syvemmälle ja veden hipoessa leukaa, poika tuhahti tuskissaan kirosanan ja elegantisti riisui kenkänsä ja takkinsa, jonka taskussa myös puhelin oli. Hän oli sen jälkeen valmis juoksemaan veteen ja uimaan nopeasti rikotun tytön luokse.

Tyttö oli ollut jo hetken veden alla, kun 177 senttiä pitkä poika tuli luokse. Sukelsi veden mustaan syliin ja nosti sieltä rimpuilevan hentoluisen naisen alun, joka ei ollut hyväksymässä apua. Hän rimpuili, huusi, hakkasi, puri, halusi vain irti otteesta kyynelten vieriessä poskilla valtoimenaan. Poika sulki tytön syliinsä ja piti käsistä tiukasti kiinni, niin ettei tyttö päässyt liikkeelle, jottei vahingossakaan hukkuisi, kun jo valmiiksi yski vettä suusta ulos.

Poika kyllä tiesi hänen enkelinsä rauhoittuvan aikanaan, se ei kuitenkaan kieltäisi sitä, ettei kummallekaan jäisi hyviä muistoja tilanteesta. Se oli jo kolmas kerta, kun pojan piti olla pelastamassa tytön henki ja ne kaikki kerrat tulivat uniin. Tyttö oli vastapalveluksi kaikesta tuskasta kuitenkin pelastanut hänen koko elämänsä.

Tytön riuhtominen laantui, mutta itku yltyi. Se kaikui tyynellä järven selällä, kaikki se tuska ja valuva suolavesi.

"Py-py-ry a-a-nteeks", tyttö tihrusti sanat itkun seassa. Pyry silitti tytön märkää selkää ja antoi hänen itkeä samalla valutti itsekin pari kyyneltä. Vaikkei hän haluaisi ehkä myöntää, mutta kyllä se sattui, kun joku niin rakas yritti jatkuvasti kuolla ja hengissä pidoksi tarvitsisi varmaan talutushihnan – mutta siihenkin yritettäisiin hirttäytyä.

Oli hänessä vihaakin. Kuinka tyttö vain pystyi tekemään hänelle niin. Satuttamaan ja pelottelemaan jatkuvasti. Tällä hetkelläkin hän olisi vain halunnut riuhtoa tuon hennon olennon todellisuuteen ja huutaa kurkku suorana, kuinka hän joutui aina pelkäämään ja kuinka se toi paniikkia tajuttessa kuinka rikki täytyi olla, jos edes rakkaus ei ollut valmis pitämään elossa.

Kylmä oli tullut molempiin jo aikaa sitten, nyt Pyry vain pakotti Ruusun kävelemään mukanaan takaisin rannalle, vaikka tyttö edelleen itki vuolaasti. Hän halusi edelleen palata veteen ja hukkua pois, mutta toisaalta hän tahtoi elää ja olla rakkaassaan kiinni, hän ei vain tiennyt kumpi niistä veisi voiton. Molemmissa oli niin paljon voimaa ja ne vetivät tyttöä puolelta toiselle. Hänestä tuntui kun hän saattaisi revetä keskeltä ainakin kahteen osaan.

Ruusun märät nahkakengät astuivat kuivalle maalle ja mustat farkut vuosivat vettä samoin kuin musta collage-paita. Kylmästä tärisevä tyttö sai Pyryltä ylleen kuivan mustan nahkatakin lämmittämään kylmennyttä ruumista.

"Mennään meille ja vaihetaan sun vaateet, katotaan sit mitä tehään. Jooko kultapieni?" Pyry kysyi antaessaan jo moottoripyörän päällä olevaa kypärää. Se oli merkki siitä, ettei Ruusulla ollut mahdollisuuttakaan kieltäytyä.

Hän istui tärisevänä märän hontelon pojan taakse. Kietoi kätensä ympärille ja tunsi lihasten liikkeet pojan käynnistäessä pyörää ja lähtiessä ajamaan soratietä pitkin pois metsän keskelle piilotetusta järvestä. Hän itki edelleen ja tunsi olonsa hyvin huonoksi tyttöystäväksi.

Faktahan oli, että tuskin monen pojan seurustelukumppani täytyy jatkuvasti pelastaa itsemurhayrityksiltä tekstiviestin jälkeen. Joten ei ollut ainoastaan Ruusun sairaan mielen itsevihaa, vaan hänellä oli velvollisuus, jopa tuntea olonsa surkeaksi tyttöystäväksi.

Mä rakastan sua <3. Sori et meni näin, mä en vaan jaksa enää. Anteeks ja kiitos kaikesta.