Olit aina se avuton tyttö

1 - Suojeluskeinot

Istuin siinä Nupon aulassa ja ootin Ruusua. En voinu antaa sen nyt mennä ees yksin kotiin. Varsinkaan psykiatrisen hoitajan tapaamisen jälkeen. Se oli niin useesti aikojen jälkeen sekasin. Itki vaan kotona ja kirjotti päiväkirjaan eikä ottanu mitään kontakteja loppu päivänä. Välillä mietin, mitä se hoitaja sano, et tyttö meni nii sekasin. Mut varmaan se oli Ruusu itse, joka jotain sano.

Jos sillä oli meikkii, se oli aina levinny ja silmät oli joka kerta punaset itkemisestä. Kai mun pitäis olla ilonen siitä, että sillä synkaa hoitajan kaa. Ku me tavattiin nii sillä alko just säännölliset tapaamiset ton hoitajan kaa, sitä ennen se oli kuulemma hyppiny sinne tänne. Oli psykolgii, sossuu, monta eri sairaanhoitajaa, monta psykiatrii. Nyt on vaan tuo yks nainen ja vitun paska psykiatri.

Tujottelin turhautuneena seinillä olevia lappuja, joissa luki hajusteista ja muusta turhanpäiväisestä. Ainut järkevä asia oli mielenterveystalon nettisivut, mutta sen kyllä kuulu olla osa nuorisopsykiatrianpoliklinikan tiedotteita. Muuten tässä pienessä keltaisessa talossa, olis ollu aika paskat periaatteet.

Kello näytti 13.10, kun näin Ruusun tulevan takki kainalossa ja blondin sairaanhoitajan kävelevän mukana. Ruusun kasvot olivat pisteitä täynnä, jotka nousivat sulosesti sille ku se itki. Sairaanhoitaja hymyili ja sanoi: "Pyry kerkeisiks käyä tossa, mulla ois ihan nopee asia."

Ruusu nyökkäsi vienosti, antoi mulle luvan mennä. Sen ainakin olis kuulunu tarkottaa sitä, että reilun kolmekymppisen naisen asia, oli saanu rakkaaltani hyväksynnän.

"Me juteltiin Ruusun kaa viime lauantaista. Juttelin sen kaa osastosta, mut se ei halunnu jättää sua. Ja musta on liian suuri taakka antaa sulle koko tytön henki käsiin. Sovittiin ylihuomiseksi lääkärin aika ja toivoisin sun tulevan sinne, ku sulla on parempi näkemys Ruusun tilasta kuin sen äitillä", nainen sanoi asiansa ja jäi vain katsomaan mua. Mun oli siis pakko vastata jotain.

"Mä juttelen Ruusulle osastosta ja jos mul ei oo menoja nii tuun sit sinne", vastasin melkein asiallisesti, vaikka oman tapani mukaan olisin saattanu tiuskaista vaan jotain. Tosin mitä muuta mä tässä tilanteessa olisin voinu vastata.

"Hyvä. Voima sinullekin", sairaanhoitaja sanoi aivan liian virallisesti. Vihasin kaikkea virallista, siks mun varmaan oli ollu vaikeeta laskee keskiarvot ja Ruusun piti tehä se aina mun puolesta. Se kyl hyvinä päivinä sano, et en vaan osannu laskee matikkaa. Ja just sitä mä rakastin. Ruusun vitsejä ja sen hulvatonta hymyä.

Kun palasin Ruusun luokse halasin sitä, niinku tapoihin kuulu. Tosin vaikkei se niihin olis kuulunu, mä olisin halannu silti. Se tyttö oli nii lumoava. Sen siniset silmät vaan saisivat kenet tahansa sulamaan kuin sokeri vesisateessa. Koska ei Ruusu itse mikään sokeripala olisi, ei se nii helppo oo, vaan suoraan se oli sää, joka vaihteli äkkii, mut yleisesti tyttö ois varmaan Britannian sää, jossa sato paljon.

Otin hennosta kädestä kiinni ja lähdin taluttamaan tyttöä ulos.

"Miks vitussa me tultiin kävellen, mun jalat ei kanna", Ruusu voihkaisi. Musta oli niin outoo, kuinka sillä vaan vaihtu aina sen mielala tai ulkonen olemus. En tiiä oliks sillä taas joku mielenpäällä ja sit piti vitsailla ja nauraa, olla vaan sellanen melkeen perus tyttö. Jos Ruusu sellanen olis ollu aina, en mä varmaan koskaan olis siihen rakastunu.

"Raitis ilma parantaa kaiken", naurahdin, vaikken sanojani tarkottanu.

"Ennen oisit vaan sanonu et viina ja seksi parantaa mitä vaan", tyttö kommentoi huvittuneena.

"Mut ku sä tulit elämään, mä tajusin ettei ne oo laiffii", vastasin ja nappasin tytön huulet omilleni. Huulet olivat rohtuneet ja tuntuivat reikäisiltä – hän oli taas siis ahdistuksissaan purrut taas omia suloisiaan punaisia huulia.