Valley 1: Sade

Ensimmäinen luku

Sinä aamuna heräsin kolahdukseen. Joka paikkaan sattui ja kaikki tuntui jokseenkin sumealta. Korvissa kuului kohinaa.

Olin taas pudonnut sängystäni. Niin oli käynyt viime aikoina usein. Ihmiset eivät ymmärtäneet ja minäkään en ymmärtänyt, mutta selkeästi olin Laakson ainoa sängystä putoilija.

Minua pelotti. Kasvoni olivat kylmän hien peitossa ja tärisin. Olin nähnyt painajaista. Enkä muistanut siitä mitään. En ikinä muistanut uniani.

Otin tukea työpöytäni reunasta ja ponnistin itseni istumaan yksinkertaiselle puutuolilleni. Sänkyyn en enää kiipeäisi uudestaan. Menettäisin vain tajuntani puolivälissä tikkaita, ja minulle riitti mainiosti yksi putoaminen päivässä.

Sänkyni oli korkealla ja sen alla oli tilaa työpöydälleni ja tuolille, jossa sinä aamuna istuin. Sängyssä oli kaide, jota oli korotettukin kun putoamisongelmani alkoi. Putosin silti. Putosin joka maanantai. Pelkäsin mennä nukkumaan, mutta en silti halunnut nukkua missään muualla. En olisi saanut unta. Ja niihin aikoihin unet olivat minulle tärkeitä.

Kun pahin jomotus oli ohi ja pystyin taas kävelemään, huomasin kellon olevan jo puoli kahdeksan. Itäisessä Puutarhassa odotettaisiin minua kahdeksaksi. Kävelin - vieläkin hieman sumeasti ajatellen - vaatekaapilleni ja nappasin sieltä yksinkertaiset, suorat puuvillahousut ja harmaan paidan. Paidan päälle laitoin vihreän työtakkini, josta minut tunnistaisi puutarhalaiseksi.

Laaksossa jokaisella on paikkansa ja tehtävänsä, jotka hallitsija on määrännyt. Kukaan ei tiedä hallitsijan henkilöllisyyttä, ja suljettujen ovien takana joskus vitsaillaan, ettei hän taida itsekään sitä tietää. Hänestä tiedetään vain, että hän pitää meidät turvassa, ja että hänen määräyksiään on noudatettava. Niin meille sanotaan. Hänellä on asunto Laakson Läntisessä reunassa ja sitä ympäröi korkea muuri, jota vartioimassa on aina useampi sotilas.

Jokaisessa perheessä saa olla yksi lapsi. Lapset ovat päivittäin hoitolassa vanhempiensa työpäivän ajan kahdentoista vuoden ikään asti. Vuosien kuluessa he oppivat perustaidot ja kahdeksanvuotiaana he saavat vanhempiensa ja opettajiensa avustuksella valita ammatin, johon haluavat kouluttautua. Kun ammatti on valittu, sitä ei enää ole mahdollista vaihtaa. Ammateista ei saa palkkaa, vaan kaikki tehdään Laakson hyväksi.

Joka tapauksessa, sinä käänteentekevänä maanantaina olin myöhässä Puutarhalta. Myöhästyminen ei tullut laaksossa kuuloonkaan ja olikin niin harvinaista, että olin varma, että myöhästymiseni olisi koko viikon suurin puheenaihe. Mutta vähänpä minä tiesin.

Laakson Itäinen Puutarha sijaitsee aivan Putousten tuntumassa. Putousten ja lammen kautta Laaksoon saadaan kaikki elämiseen tarvittava vesi. Kukaan ei tiedä, mistä vesi alkujaan kumpuaa, mutta suurin osa ei koskaan uhraa ajatustakaan Laakson ulkopuoliselle elämälle. Suurimman osan mielestä meillä on täällä asiat niin hyvin, ettei ulkopuolisella maailmalla ole väliä. Jos sellainen on.

"Neiti Reeves! Tämä on aivan ennenkuulumatonta käytöstä!"
tiuskaisi Puutarharyhmäni johtaja Bertha Lee. Hän oli viisissäkymmenissä ja elämänasenteeltaan kuin sitruunan niellyt. Usein hänen luonaan minusta tuntui pahalta auringon puolesta - sillä oli varmasti vaikeuksia paistaa sellaisen ihmisen päällä, joka niin kovasti muistutti sadepilveä.

Tiedänhän minä, että sadepilvet ovat vain satua, joilla pieniä lapsia pelotellaan olemaan kunnolla. Veden tippuminen taivaalta olisi aivan luonnotonta. Ei sellaista tapahdu.

"Anteeksi... anteeksi, rouva Lee", mutisin epämääräisesti katse kohti jalkojani. Toinen kengännauha oli kiireessä tehtyjen heikkojen solmujen ja juoksumatkan vuoksi auennut. Toinen näytti hyvin halukkaalta seuraamaan ensimmäisen esimerkkiä.

"Ymmärräthän sinä, että tällainen käytös ei käy päinsä! Jokaisen on pysyttävä aikataulussa, se on tehty jokaista laaksolaista ajatellen! Tässä ei ole kyse sinun viitsimisestäsi tai jaksamisestasi, vaan Laakson elämän tasapainon ylläpitämisestä!"
Rouvan äänestä kuuli, että hän oli kahvikupillista vailla.

"Kyllä, kyllä ymmärrän. Olen pahoillani, tämä ei tule toistumaan, rouva S.." Sitruuna "rouva Lee", sanoin anteeksipyytävään sävyyn.

Jostakin syystä aina, kun ajattelin rouva Leetä, ajatukset maistuivat sitruunalta, ja olivat tavallisia ajatuksia harmaampia. En vain yksinkertaisesti pitänyt rouvasta. Enkä (vielä silloin) ymmärtänyt, miten joku saattoi olla niin onnettoman oloinen taukoamattoman auringonpaisteen ympäröimänä.

✴✴✴

Päiväni Puutarhalla oli aluksi suhteellisen normaali: rikkaruohojen nyhtämistä hyvänpäiväntuttujen ja hieman parempien ystävien kanssa. Lämpötila nousi päivän edetessä jatkuvasti, kunnes alkoi puoli viiden aikoihin hitaasti laskea. Kuten edellisenä päivänä. Kuten jokaisena päivänä.

Vasta työpäivän päätyttyä (kello 18.00) meitä alkoi oikeasti mietityttää lämpötilan lasku. Yleensä niihin aikoihin Laakson lämpötila oli kuudelta vielä selkeästi kymmenen asteen paremmalla puolella, mutta sinä iltana mittarin lukema heilui seitsemän ja kahdeksan välillä.

Eipä siinä muuten mitään aivan tavattoman omituista olisi ollut, mutta sitten saapui tuuli. Se riepotteli puiden oksia rajusti. Omenoita putoili maahan, vaikkei ollut vielä sadonkorjuuaika. Vedin takkia tiukemmin ympärilleni. En muistanut, milloin minulla olisi edellisen kerran ollut niin kylmä. Ei Laaksossa kuulunut olla kylmä.

"Työpäivä on ohi!" kuului rouva Leen huuto hiljaisena tuulen ujelluksen yli. Hän näytti yllättävän tyyneltä, mutta kuulosti hermostuneelta.

Ja pian tuuli oli ohitse, katosi yhtä nopeasti, kuin saapuikin. Työntekijät keräilivät pudonneita hedelmiä ja varmaan myös itsejään. Kaikki olivat hämmennyksen vallassa. 

Yhtäkkiä muistin palasen unestani.
"Tämä on sinun syytäsi"

Noniin, tässä oli eka luku. Kiitos kun luit, toivottavasti tykkäsit! Toivon, että luet myös seuraavat luvut sitä mukaa, kun niitä ehdin kirjoittaa. Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä. ❤