Valley 1: Sade

Toinen luku

Koin äkkinäisen pelon värähdyksen. En muistanut unesta mitään muuta, kuin vain nuo kolme sanaa ja sen pahaenteisen tunteen, jollainen tulee, kun aavistaa jotakin kamalaa, joka käy kuin käykin myöhemmin toteen.

Tuhansia kysymyksiä risteili mielessäni. Ne lentelivät kuin luodit, enkä pystynyt kunnolla ajattelemaan niistä yhtäkään, joten jäin seisomaan epämääräisen tunteen vallassa kykenemättä edes räpäyttämään silmiäni.

Yritin muistaa unen niin kovasti, että tunsin huimausta ja mitä enemmän pinnistin muistiani, sitä kauemmaksi uni karkasi, ja lopulta olin takaisin alkutilanteessa.

"Hei, oletko ihan okei? Tai et tietenkään ole, en minäkään, mutta siis... niin. Kun sinä vaikutat jotenkin.." sanoi ääni oikealla puolellani. Se oli paras ystäväni Clover, jonka mieleenpainuvin piirre oli kristallinkirkkaat, jäänsiniset silmät.

Havahduin.
"Kyllä... kyllä olen, siis oikeasti, ei mitään hätää", valehtelin pikaisesti ja ymmärsin heti, että oli melko typerää sanoa olevansa ihan kunnossa sellaisessa tilanteessa. Eikä muutenkaan ollut soveliasta seistä vain paikallaan ja tuijottaa lasittuneesti tyhjyyteen, kun kaikki muut siivosivat  puutarhaa, joka oli kuin hävityksen kauhistus.

Yritin parhaani mukaan ravistella pahaenteisen unen pois mielestäni ja näyttää samalla erittäin toimeliaalta ja hermostuneelta, kuten kaikki muutkin. Nostelin kastelukannuja maasta ja keräsin omenoita koreihin, joita joku avulias oli tuonut varastorakennuksista vähän matkan päästä.

Mutta minulla oli aavistus. Aavistus, joka hiipi hiljaa selkärankaani pitkin ja sai minut melkein tärisemään. Minä tiesin, että jotakin oli tulossa. Jotakin enemmän. Että äkillinen kova tuuli oli vain alkua. Jonkinlainen varoitus tulevasta.

***

Kävelin hiljalleen kotiin Cloverin kanssa - olimme naapurukset. Laakson itäosan talot olivat kaikki samanlaisia, vaaleansinisiä puutaloja, joissa oli harmaa tiilikatto ja kaksi kerrosta. Tämä tuttu ympäristö ja samanlaisuus rauhoitti minua hieman ja yritin ajatella, että ehkä kyse olikin vain tavallisesta unesta. Ne kun tuppasivat joskus olemaan niin kamalan todentuntuisia. En kuitenkaan onnistunut huijaamaan itseäni kovin hyvin, ja jossakin syvällä tajunnassani epäilykseni vain kasvoi.

Olimme lähes koko matkan hiljaa. Kummallakin oli enemmän sanottavaa kuin aikoihin, eikä kumpikaan saanut sanaa suustaan. Emme me tienneet emmekä ymmärtäneet. Välillämme vallitseva hiljaisuus oli kiusallinen ja epämiellyttävä, mutta päätin olla välittämättä siitä.

Minulla on isompia ongelmia kuin hiljaisuus.

Aurinko oli jo laskenut, mutta vielä ei ollut pimeää. Jonkinlainen pieni hämärä oli havaittavissa, eikä taivas enää ollut niin kovin sininen, kuin aiemmin päivällä. Pian tulisi pimeää ja suositusten mukaan silloin pitäisi viimeistään olla kotona.

Koko Laakson itäosa oli jo kuullut puutarhan tapahtumista, luultavasti myös muualla asuvat. Tunnelma kaduilla oli jokseenkin pysähtynyt. Osittain siksi, että useimmat olivat jo kodeissaan, osittain siksi, ettei kukaan oikein tiennyt, mitä oli todellisuudessa tapahtunut.

Hiljaisuus ja pimeys laskeutuivat vähitellen ja oli mahdotonta sanoa, kumpi tuli ensin. Yksi toisensa jälkeen ikkunat pimenivät. Nopeutin askeleitani. Perheeni odottaisi minua varmasti. Olisivat ehkä huolissaankin.

Pian pääsinkin kotiovelle ja hyvästelin Cloverin, joka käveli kohti omaa kotiansa tien toisella puolella. Kun hän oli omasta mielestään turvallisen välimatkan päässä ja luuli, etten enää katsonut,  hänen askeleensa ja olemuksensa alkoivat näyttää hermostuneemmilta hän käveli ripeämmin päästäkseen nopeammin sisälle kotiinsa. Tyttöä pelotti, mutta hän oli kätkenyt sen, sillä oli selkeästi huomannut, että minua pelotti enemmän.

Ennen kuin astuin sisään, hengitin syvään ja ajattelin, että huomenna kaikki olisi hyvin ja meille kaikille tiedotettaisiin hyvin virallisesti, ettei ollut mitään vaaraa ja että kyseinen tuulenpuuska johtui vain isomman luokan teknisistä ongelmista tehtailla. Sitten koitin ovenkahvaa. Se oli lukossa. Onpa outoa, ajattelin, mutta kaivoin avaimet laukustani ja päättelin, että joku oli vain unohtanut oven lukkoon. Varmaankin Borja. Pakko sen oli olla Borja. Hän oli kuitenkin vasta 12.

Eteisestä katsottuna talo vaikutti autiolta - valot olivat poissa päältä eikä kuulunut muita ääniä kuin oven sulkeutuminen perässäni. Kuljeskelin aikani ympäri alakertaa ja huutelin vanhempiani ja sisaruksiani ilman vastausta.

Ei paniikkia.
Ole niin kiltti.
Ei paniikkia.

Ehkä he olivat vain myöhässä. Kaikki ovat joskus myöhässä, vaikka se olikin Laaksossa äärimmäisen harvinaista. (Ei tosin minulle)

Sitten, aivan yhtäkkiä kuulin yläkerrasta askeleita. Äiti, isä, Borja, Freja! Mutta askeleita oli vain yhdet, eivätkä ne kuulostaneet kenenkään tuntemani ihmisen askeleilta. Kuulosti siltä, kuin joku ontuisi. Laahaavaa ääntä. Kävelijä tarttui kiinni kaiteeseen. Oli tulossa alas portaita.

Minä seisoin vain paikallani. Tuntui, kuin olisin ollut siinä sekuntin tai vuoden, ehkä sata. Eikä missään enää ollut mitään järkeä. Minusta tuntui, että yksi kunnon sysäys olisi voinut syöstä minut mielenvikaisuuteen.

Pian kuitenkin hermostuin. Nappasin keittiöveitsen pöydältä ja lähdin kävelemään yläkertaan. Jos tämä on sinun syytäsi, ansaitset tietää, mistä on kyse, puhelin itselleni. Askelten ääni kuului lähempää. Kun pääsisin välitasanteelle, näkisin, kuka yläkerrassa oli. Vielä pari askelta.

Mutta kun pääsin tasanteelle, en nähnyt ketään. Veitsi tipahti kädestäni  kolisten lattialle ja suuni loksahti auki. Mitä. Kävelin silti ylös asti muistamatta nostaa veistä lattialta ja katsoin jokaiseen huoneeseen, mutta missään ei ollut ketään.

Sitten askeleet tulivat uudelleen. Tällä kertaa niitä oli satoja. Ne tömistivät portaita, potkivat seiniä ja pitivät kammottavan kaikuvaa ääntä. Ne olivat joka puolella minua ja seisoin jähmettynä huoneeni oviaukossa jalkaparien piirittäessä minua. Tunsin ilmavirran ihmisten suhahdellessa ohitseni. Kuulin kiireisiä askeleita. Juoksuaskelia. Lapsen askelia. Ne samat laahaavat, ontuvat askelet​. Askelia joka puolella. Ja niitä kaikkia säesti kammottava kaiku.

Mutta minä en nähnyt ketään.

Pian alkoi huuto. Hirveä huuto, joka peitti askelten äänet alleen lähes kokonaan. Kauhistuneita huutoja ja kiljaisuja, sekä lasten, että aikuisten. Itkua ja valittavia huudahduksia. Ja ne kaikki kaikuivat ja kimpoilivat toisistaan ja seinistä muodostaen yhä kovemman melun. Yksi, pitkä kiljaisu kuului hetken ylitse muiden ja se kuulosti tutulta, mikä sai minut melkein järjiltäni. Äänet täyttivät koko talon ja romahdin lattialle kädet korvieni suojana.

Sillä minä en edelleenkään nähnyt ketään.

Pian äänet lakkasivat yhtä nopeasti, kuin olivat tuleetkin. Huomasin hengittäväni luonnottoman nopeasti ja naamaani peitti kylmän hien ja kyynelten sekoitus. Minulla oli sekä kylmä, että kuuma samaan aikaan ja vapisin rajusti.

Sitten ovikello soi.

__________________

No tää oli ihan huono tiedän. Yritin vaan saada jotain kirjotettua kun tosta edellisestä on useempi kuukausi. Lupaan, että seuraava osa on parempi ja että se tulee pian. Kiitos joka tapauksessa kun luit, ja lue jatkossakin jos yhtään kiinnostaa. 💕

Jos haluat olla ihana, lue ihmeessä myös mun runoja runokokoelmasta. ❤️

(Ja jos löydätte kirjoitusvirheitä niin sanokaa, käyn sitten korjaamassa.)