Elämäni muiden käsissä

2

Emily

Vai että Jacob, no ei ainakaan mitenkään ihan kauhean näköinen... "Olen Diana" ihailemani tyttö esittäytyy niiaten ja keskeyttäen haaveiluni. Niiaan ja sanon hymyillen nimeni, "Emily". Viimeinen ikäisistäni nuorista esittäytyy minulle: "Hei.." hän kumartuu ja tarttuu käteeni, hän suukottaa kättäni "..nimeni on Jason". Tunnen kuinka heleä puna nousee poskilleni ja vilkaisen Jasonin kasvoja, hän on ehkä vielä paremman näköinen kuin Jacob! Tunnen itseni käytetyksi tiskirätiksi kuninkaalisten keskuudessa, vaikka kaikki aina ihailevatkin ulkonäköäni. Nyt he vievät voiton.

~~~

Päästyämme sisälle kuningas -mikä hänen nimensä nyt olikaan..- pyytää Dianaa näyttämään vanhemmilleni heidän huoneensa. Heidän poistuessaan paikalta katson kuningasta kysyvänä ja hän komentaa Jasonin pelkällä katseella luokseni. Jason viittoo minua seuraamaan.

"Linna on upea.." huokaan ihastellen kävellessämme valtaistuinsalin poikki kohti, kohti.., ööm "Mutta, minne me menemme" kysäisen ennen kuin Jason ehtii reagoida aiempaan kommenttiini. "Huoneeseesi?" hän vastaa kysyvänä. "Ahaa loogista" kuinka en tajunnutkaan.. Jason naurahtaa ja avaa suuren, koristeellisen oven. Astumme sisään ja ihastelen sängyn suuruutta. Juoksen sängyn vierelle ja huokaan syvään kaatuessani sen päälle. Jason virnistää ja heitän häntä tyynyllä. "HEEI!" hän heittää tyynyn nauraen takaisin sängylle. Nousen hymyillen istumaan ja katson Jasonin kullertavan ruskeita hiuksia, saman sävyisiä tuikkivia nappisilmiä. "Ja kuka olitkaan?" kysäisen virnistäen tietämättömyydelleni. "Jason? Toinen kruununperimysjärjestyksessä..." hän aloittaa, mutta vaativa koputus keskeyttää hänet. "Sisään" lausahdan ja samassa vartijalta näyttävä henkilö astuu sisään huoneeseen. "Minne haluaisitte matkatavaranne?" henkilö kysyy. "Öööm.. Tuokaa tänne vain?" vastaan epäilevänä noustessani ylös valtavalta sängyltä. Onko minulla edes matkatavaroita? Voiko pientä pussia täynnä vaatteita edes kutsua matkatavaroiksi?

Pian huoneeseen aletaan raahata arkullisia ja vielä lisää arkullisia tavaraa, kuka ne on pakannut? Kenen ne ovat? "Tässä tavaranne" yhä samalla paikalla seisova, ilmeisesti lähetti tai joku sellainen lausuu, kumartaa ja kävelee pois. Katson Jasonia kummissani ja hän virnistää tietämättömänä, luulee varmaan, että pakkasin koko kartanon mukaani. Mutta ehei, nämä tavarat eivät ole minun. "Pakkasit aika paljon kaikkea mukaan" hän naureskelee. "Nämä eivät sitten ole minun, ainakaan en itse pakannut niitä" vakuuttelen, sekä itselleni, että hänelle, kävellessäni huoneen poikki suoraan tavarakasojen luokse.
Ovelle koputetaan jälleen. "Sisään?" sanon ja ryhmä sisäkköjä astelee huoneeseen yhden heistä astuessa eteeni kysymään: "Saammeko asettaa tavaranne paikoilleen?". Nyökkään ja koko joukko nuoria neitoja kävelee tavaroiden -jotka eivät siis ole minun- luokse. Heidän alkaessaan availla laatikoita vilkaisen Jasonia, jonka ilme kysyy minulta, että kenen tavaroita nuo sitten ovat, saatan toki lukea väärin, mutta luotan itseeni tällä kertaa. Kohautan olkapäitäni ja kävelen hänen luokseen "Ei aavistustakaan.." huokaan ja katselen yksi kerrallaan aukeavia laukkuja. Olenko unissani pakannut tälläisen läjän tavaraa? Vai onko joku muu pakannut minulle tavaroita? Mistä kaikki laukut ovat peräisin? Useat kysymykset täyttävät mieleni Jasonin johdattaessa minut ulos huoneesta käytävälle ja sitä pitkin keittiön -jossa kaikki kumartavat meitä- läpi puutarhaan.
Astuessani ulos kivisen linnan seinässä olevasta hieman liian matalasta aukosta, kaunein ikinä näkemäni maisema avautuu eteeni, näen kukkia kaikissa sateenkaaren väreissä ja kääntäessäni katsettani huomaan, että vain muutaman metrin päässä minusta on paksu ja varmasti yli sata vuotias tammi.
Henkäisen antaessani katseeni tutkia puutarhaa. Yhteen tammen paksuista oksista on ripustettu kaksi köyttä ja niiden väliin puunpala, keinu. Köydet ovat yltä päältä erilaisten köynnösten peitossa. Ihastelen keinua, mutta pian katseeni kiinnittyy keinun takana avartuvaan näkymään, suuren suureen järveen ja sen takana satoihin pieniin kyliin. Näin samaisen järven aiemmin matkalla linnaan, mutta nyt se näyttää upeammalta, mahtavammalta. Voin tuntea ilmassa meren tuoksun. Meren? "Onko tuo järvi vai meri?" kysyn vierelläni seisovalta Jasonilta. "Se on valtameri" hän vastaa mahtipontisesti. "Mikä valtameri?" kysäisen yhä alas katsoen. "Ööö.. En tiedä?" Naurahdan ja käännyn ympäri. Huomaan seisovani melko lähellä kielekettä, joka on aidattu pois ulottuviltani matalalla pensasaidalla, mutta keinu roikkuu vain muutaman kyynärän päässä aidasta. Astelen hitaasti kaikkea näkemääni ihastellen kohti keinua ja lopulta istahdan puunpalalle. Se on noin puolentoista kyynärän päässä maasta ja niin leveä, että mahtuisimme Jasonin kanssa molemmat sille istumaan. "Annatko vauhtia?" pyydän Jasonilta olkani yli kurkaten. Hän havahtuu ajatuksistaan ja nyökkää hämillään. Naurahdan. Hän tulee taakseni ja työntää keinun köysistä liikkeelle. Hymyilen hänelle kiitollisena kunnes paksut tummanruskeat hiukseni heilahtavat kasvoilleni liikkeen aiheuttaman ilmavirran voimasta. Käännän pääni ja yllätyksekseni huomaan näkeväni kielekkeeltä alas.
Katsoessani reunan toiselle puolelle näen kaukana alhaalla kylän tai kyliä ja useita viinitarhoja, kaikki näyttää niin uskomattoman kauniilta ja mahtipontiselta, että luulen uneksivani. Vauhdin hiljentyessä hyppään hymyillen pois ja etsin katseellani Jasonia, löydän hänet puutarhan toiselta puolen, kasvimaalta. Hän poimii mansikoita, pulleita, punaisia, mansikoita. "Slurp" huokaan saaden Jasonin hätkähtämään ja kääntymään puoleeni. "Säikäytit.." Jason mutisee ja tarjoaa minulle mansikkaa. Nappaan mansikan, poistan vihreän osan ja heitän sen tyytyväisenä suuhuni. Takanamme kuuluu supinaa. Käännyn ympäri ja näen muutaman keittiöpiian muutaman metrin päässä meistä. "Anteeksi, voisimmeko mitenkään tulla poimimaan mansikoita illallisellenne?" yksi heistä kysyy. "Toki, ihan vapaasti, mepä menemme pois tieltä" Jason naurahtaa ja nappaa vielä pari mansikkaa matkaevääksi.

Astumme sisään keittiöön, keittiöstä palvelijoiden käytävälle ja sitten kiiruhdammekin jo varsinaiseen linnaan vieville portaille. Nauran Jasonin tökkiessä selkääni vanhoissa kierreportaissa. Avaan narisevan puuoven katsoen hymyillen takanani seisovaa Jasonia ja miltein läjäytän oven suoraan Jacobin naamaan. Pahoittelen katse luonnonvalkoisen satiinimekkoni helmassa. Tunnen käden leuallani. Käsi nostaa leukani pystyyn ja näen kaksi paria rusertavia nappisilmiä edessäni. He hymyilevät ja niin hymyilen minäkin, kunnes Jason naurahtaa, sitten naurahdan minäkin.