Silja oli kaunis. Ihmiset pitivät hänestä. Siljasta oli helppo pitää. Hän oli ystävällinen kaikille, ei tuominnut ketään, hän oli fiksu ja hauska. Hän hymyili paljon. Huone oli kirkkaampi kun Silja oli sisällä. Hänen lähellään oli helppo olla; mukava olla.
Monet olivat rakastaneet Siljaa. Hänen vanhempansa pitivät tytärtään ihmeenä. Siljan veli ihannoi siskoaan. Monet olivat ihastuneet Siljaan. Siljan kanssa oli hankala olla vain kavereita. Hän osasi hurmata, vaikka ei tarkoittanutkaan. Monet pitivät Siljasta. Silja oli lämmin. Hänelle oli helppo puhua. Siljan elämässä oli paljon ihmisiä, jotka välittivät hänestä; hyviä ihmisiä.
Siljalla oli unelma. Hän halusi elää hyvän elämän. Silja halusi mennä hyvään kouluun, perustaa perheen, rakastaa miestään ja lapsiaan, vanheta niin, että sormet kuihtuisivat ja tummunut kihlasormus putoaisi kuistin rakoon. Silja halusi nähdä, kuinka hänen lapsenlapsensa juoksivat mökin nurmikolla ja jahtasivat perhosia. Silja halusi nähdä elämän.
Nyt aion kertoa sinulle osan, jota et halunnut kuulla.
Silja pelkäsi. Hän pelkäsi hiljaisia iltoja, jolloin kukaan ei voisi pelastaa häntä omilta ajatuksiltaan. Silja pelkäsi tulevaisuutta, hän pelkäsi menetystä, mutta ennen kaikkea, Silja pelkäsi itseään.
Silja ei pitänyt ihmisistä. Hän ei pitänyt kun tuntemattomat yrittivät puhua hänelle, eikä hän pitänyt siitä kun ihmiset tulivat hänen luokseen turvaan. Hän ei pitänyt siitä, että kaikki tykästyivät häneen. Häntä ahdisti kehut ja viestit, joita hän sai ihmisiltä, jotka luulivat olevasa ihastuneita häneen. Silja halusi rauhaa.
Silja ei kestänyt paineita. Hän ei kestänyt koulun asettamia vaatimuksia, eikä hän sietänyt ihmisten odotuksia. Silja ei jaksanut täyttää niitä. Silja ei jaksanut olla ystävällinen, lämmin ja fiksu. Niinpä hän lopetti yrittämäsen.
Silja ei enää pessyt käsiään. Hän ei katsonut molempiin suuntiin ylittäessään tien. Hän ei enää sulkenut kaapinovia, eikä hän poistanut kaulakoruaan yöksi. Silja ei sulkenut nastapurkkia, eikä sitonut kengännauhojaan. Hän ei enää puhunut läheisilleen, eikä hymyillyt.
Silja oli sairas. Hän oli sairas niin kuin ihminen, joka ei pystynyt hengittämään itse tai niin kuin henkilö, jonka sydän ei pumppaa verta ilman avustusta. Siljan mieli oli kipeä, eikä hänellä ollut lääkitystä. Hän ei saanut apua, koska ihmiset pitivät siitä, mitä näkivät Siljassa. Siljalla ei ollut lääkitystä, koska hän oli ystävällinen, hauska ja fiksu. Haavasta ei tullut verta, ei voinut sattua. Mutta Siljaan sattui.
Niinpä Silja hyppäsi.
Silja oli kaunis. Ihmiset eivät pitäneet hänestä. Häntä pidettiin itsekkäänä. Sanottiin, että hän ei ajatellut perhettään tai ystäviään. Hänen tekonsa oli itsekästä. Siljaa syytettiin siitä, että hänen sairautensa tappoi hänet. Siljaa syytettiin siitä, ettei hän ollut saanut lääkkeitä.
Siljaa oli rakastettu, mutta ei nähty. Silja oli ollut yksin, vaikka hänen vierellään olikin seissyt joku. Siljalla ei ollut ollut ketään. Ei ketään, joka jäisi kaipaamaan Siljaa. Oli ihmisiä, jotka jäisivät kaipaamaan hänen hymyään. Oli ihmisiä, jotka jäisivät kaipaamaan hänen lämpöään. Mutta ei ollut ketään, joka jäisi kaipaamaan Siljaa.
