Pharynx

Kissa tiesi, että ihmisellä oli kaksi kättä, ei enempää. Lisäksi kissa oli valpas eläin, toisin kuin muutaman greippilonkeron juonut ihminen. Jos siis ihmisen vasemmassa kädessä oli sipsikulho ja oikea kaivoi tupakka-askia, eikä ihminen voinut käyttää käsiään edes terassin oven avaamiseen, vaan se pukkaisisi oven auki lantiollaan, ei se voinut mitenkään saada kiinni meluisasta olohuoneesta leutoon kesäyöhön pakenevaa kissaa. Nämä olivat kissalle itsestäänselvyyksiä. Se ei siis voinut olla hämmentymättä, kun sen omistaja parkaisi ääneen (Alfred! Vittu!) kissan tassujen painautuessa kerta toisensa jälkeen kostealle nurmikolle. Kissa ei vilkaissut taakseen, mutta se tiesi, että oven avannut tuijotti pölmästyneenä jalkojaan, joiden juuressa kissa oli vasta hetki sitten ollut. Hän ei ymmärtänyt, miten kissa oli päässyt livahtamaan niiden välistä hänen huomaamattaan, vaikka hänellä olikin kapeat koivet ja leveä haara-asento. Hän seisoi kuin miehet.

"Mun porukat suuttuu niin paljon", itkuinen Blondi sanoi ja nosti rakennekyntensä kapealle nenänvarrelleen vetäessään syvään henkeä, "Äiti rakastaa Alfredia niin vitusti."

"Mä en oikeesti huomannu sitä", Reija sanoi tuijottaen terassin oven ja seinän väliin syntynyttä kissan mentävää rakoa, josta tulvi sisään syreenien tuoksu.

"Siis tajuakko sä, kuin paljo toi kissa makso?" Blondi henkäisi ääni väristen ja katsoi Reijaa kipinöivillä sinisillä silmillään, "Vittu tuhat euroo."

"Mä näin sen just Sannan sylissä, en mä tajunnu et -", Reija selitti, mutta Blondin ääni nousi huutaessa niin korkeaksi, että se särkyi: "Tuhat vitun euroo!"

Reija ei hätkähtänyt Blondin vihaista huutoa; hän oli kuullut sen lukuisia kertoja koulun pihalla, kaupungin pienen ostoskeskuksen käytävillä ja kerran tätinsä työpaikallakin. Blondi huusi ilosta, vihasta, surusta ja huomionkipeydestä. Ei ollut hetkiä, jolloin Blondista huutaminen ei olisi ollut sopivaa. Konfirmaatiossakin tyttö oli kiljunut uskontunnustuksen.

Reija vilkaisi Blondin takana istuvaa viittä tyttöä ja kolmea poikaa, jotka katsoivat heitä. Reija yritti lukea ohjeita heidän kasvoiltaan, vastausta siihen, mitä hänen tulisi tehdä, mutta joko humala oli sakeuttanut hänen kykynsä tulkita tunteita tai sitten kaikki hänen teatterikaverinsa olivat täydellisen ilmeettömiä. Paitsi tärkein. Se, jolla oli tärpätiltä tuoksuva farkkutakki ja suloisella tavalla häijyt kasvot. Ilja. 

Ilja hymyili pahoittelevasti, kohotti valkoviinipulloaan ja Reija rakasti Iljaa niin paljon, että oli valmis tekemään mitä vain poika keksisikään ehdottaa.

"Kyl se kissa pitäis sieltä hakee", Ilja sanoi ja joi pullostaan, jonka kaula sitten kallistui osoittamaan Reijaa. Iljasta siis oli Reijan tehtävä etsiä kissa, vaikka Blondin perhe olisi voinut ostaa kymmenen uutta Alfredia.

"Totta", Reija huokaisi ja Blondi kohotti pientä leukaansa, "Mä lähen etsiin sitä."

Reija vilkaisi nopeasti Iljaa, nähdäkseen hyväksyvän hymyntapaisen tai kannustavan katseen vaaleiden kulmien alta. Ilja kuitenkin oli unohtanut hänet. Poika pöyhi valkoista koristetyynyä laittaakseen sen päänsä alle ja asettuakseen makuulle persialaiselle matolle, ja Blondi repi sipsikulhon kiukkuisesti Reijan kädestä. Viivaksi puristunut punattu suu huusi ääneti ala mennä.

Reija huokaisi, veti hupparin paremmin harteilleen ja astui ulos, muttei laittanut ovea perässään kiinni. Kesäyön vaaleanpunainen hiljaisuus nosti paljaiden säärten ihon kananlihalle. Blondin veljeltä lainatut siniset crocsit natisivat ensin terassia ja sitten kosteista nurmikkoa vasten. Pikkukaupungin Westend oli täysin autio, hyvin tienaavat ja elämässään menestyneet ihmiset eivät etsineet kissoja tai hukattuja haaveita öisin pensaista ja asvalttien railoista.