Älä oleta vaan katso tarkemmin

  Kuu peittyi valkean pilviharson taakse. Pieni valomäärä lävisti kuitenkin pilven ja valonsäde heijastui taivaanrantta pitkin. Toisella puolella aurinko laski horisonttiin, pitäen taivaassa pienen hetken punaisen ja oranssin sävyjä. Näky oli taianomainen, sillä siinä yhdistyivät kaksi elementtiä, jotka tuntuivat olevan lähellä vaikka olivatkin valovuosien päässä.
Vaivuin uneen, mutta hätkähdys herätti minut takaisin hereille. Ei, en saanut nukkua. Nostin pääni takaisin pystyyn ja katsoin ystäviäni takapenkiltä. He juttelivat keskenään, mutta en erottanut sanoja. Musiikki pauhasi ja tunsin basson sykkeen kehossani. Kuinka äsken olinkin pystynyt nukahtamaan?
Toinen ystävistäni, pelkääjänpaikalla istuva kääntyi katsomaan minua ja hänen mustat hiuksensa heilahtivat liikkeestä. Aivan kuin tuuli olisi hulmauttanut niitä. Ei se tietenkään ollut mahdollista.
Cassandra katsoi minua moittivasti ruskeilla silmillään. Mitä minä tein? Näytin varmasti hölmistyneeltä, sillä jouduin sulkemaan suuni.
"Kuunteletko sinä?"
"Ai, mitä, kuuntelen", mikä ei tietenkään ollut täysin totta.
"Mielipide Arthurista?"
"Ihan hyvännäköinen ja kiva", sanoin.
"Mähän sanoin ettei sillä ole todellista mielipidettä", Andra kuiskasi Monalle. Mona ei vastannut mitään vaan katsoi tietä suuntaa, johon ajelimme.
En jaksanut väittää vastaan. Näköjään mielipidettäni ei arvostettu. Vaivuin takaisin omaan maailmaani ja nojasin ovea vasten. En jaksanut edes kääntää katsettani ikkunasta ulos vaan tuijotin auton lattiaa ja kuuntelin auton tasaista hurinaa.
"Hei", kuulin Monan sanovan ja hän vilkaisi minua pienesti huolestuneena.  Vihasin sitä, kun huomasin tuskastuneen ilmeen hänen kasvoillaan ja silmissään. En ollut sanonut mitään Andran tavanmukaiselle syytöksille. Ymmärsin sen, että Andra oli erilainen kuin minä. Hän ei tarkoittanut pahaa, vaikka joskus minusta tuntuikin siltä.
"Kyllä me tiedetään, että sä et halua sanoa ihmisistä ellet tunne niitä kunnolla ja se on ihan okei", Andra ymmärsi sanoa. Huomasin äänessä, että hän välitti.
"Kiitos", kuiskasin. Enkä ollut varma kuulivatko he, mutta ei sillä ollut merkitystä. He olivat kavereitani ja me pidimme yhtä. Tuin, jos Mona alkaisi seurustelemaan Arthurin kanssa. Tuin myös siinä tilanteessa, jos heidän välilleen ei tulisi mitään.

He saattoivat minut bussipysäkille. Saatoin aistia heidän energiansa, eritoten Andran. Hän vain sädehti positiivisuuttaan. Olin aivan varma, että hän imi muiden energiaa itseensä. Samainen iltapäivän aurinko poltti kirkkaana taivaalta.
Mona hymyili minulle salakavalasti, mutta huomasin hänen hymyssään surua ja haikeutta.
"Tulee ikävä", hän sanoi ohuella äänellä.
Andra yritti viittilöidä meitä katsomaan kauemmas, mutta en ymmärtänyt, mitä hän halusi meidän katsovan. Oletettavasti tarkoittaen jotain hänen tuttuaan.
Andra puhisi jotain, mistä en saanut selvää. Hän oli närkästynyt siitä, ettemme Monan kanssa olleet kuunnelleet häntä.
"Se vaaleahiuksinen jätkä oli Tuomo, kai sä sen nyt muistat yläasteelta?"
Itseasiassa jos tarkkoja oltiin niin minulla ei ollut hajuakaan kuka Tuomo oli.
Mona nyökkäsi tunnistamisen merkiksi, mutta minä vain kohautin olkapäitäni.
"Miten sä et nyt sitä voi muistaa. Sehän on niin hyvännäköinen ja kaikkea."
Niin. Miksiköhän en muistanut?
Mona tuuppasi hieman Andraa, jotta tämä lopettaisi. Andra tuijotti hetken eteenpäin kunnes hän itekin tajusi mokanneensa.
"Kaikki on ihan hyvin", sanoin ja hymyilin pienesti. Toivoin ettei hymyni näyttänyt irvistykseltä.
"Vivi, jaksele", Mona sanoi.
"Joo", vastasin ja käänsin katseeni bussipysäkkiä ja huomasin bussin jo saapuneen.
"Bussi onkin jo saapunut laiturille", tokaisin.
Andra vilkaisi minua ja Monaa, "Ryhmähali!" Hän huudahti ilmoille.
He olivat parhaita kavereitani ja he tiesivät, mitä olin kokenut. Halasin heitä lujasti, eikä minua tippaakaan hävettänyt, että näytimme typeriltä, kun roikuimme toisissamme. Ja näytimme yhdeltä isolta kasalta. Olette tärkeitä, ajattelin. Ja he tiesivät isästäni.

Astuin ulos bussista ja taivaalle oli kerääntynyt tummia pilviä. Sää oli kuitenkin vielä mukava ja lämmin. Seisoin hetken paikoillani, kun taas muut kanssamatkustajat jatkoivat matkaansa määränpäähänsä.
Katsoin parkkipaikkaa ja odotin Peteä. Pian huomasinkin hopeisen auton ajavan parkkipaikalle. Näin kuinka valo heijastui sen kiiltävästä pinnasta. Pian Peter käänsi sen taitavasti parkkipaikalle.
Hän nousi autosta ja vilkutti minulle.
"Hei", hän sanoi kohteliaasti.
"Hei", vastasin, sillä en osannut puhua hänen kanssaan.
"Miten meni matka tyttökavereidesi luona?"
"Hyvin", vastasin, mutta jatkoin:
"Käytiin uimassa ja ajeltiin autolla."
"Sepä kiva kuulla. Hyppää autoon Vivian."
Katsoin auton avoikkunasta pilviä ja huomasin, että ne olivat hieman tummuneet. En todellakaan tiennyt, missä välissä niin oli ehtinyt tapahtua. Auringonsäteet pilkistivät hieman pilvien takaa.
Minusta tuntui, etten kuulunut tähän hienoon perheeseen. En kuulunut äidin rikkaaseen elämään johon kuului varakas mies ja koira.

"Osaatko sanoa, miksi olet täällä?"
"Lupasin ystävälleni Monalle, että tulen", vastasin totuudenmukaisesti. Hänen kulmakarvansa olivat hieman pistävät ja silmät tuijottivat vaativasti ja huomasin kuinka ne oikein yrittivät kylvää minusta totuuden pihalle. Olisin halunnut tuijottaa pilviä, mutta minulla ei ollut minkäänlaista hajua miksi tuolini oli asetettu niin, että olin selin ikkunaan.
"Miltä sinusta tuntuu olla täällä?"
"Pelottavalta", vastasin hiljaa.
"Miksi?" Psykiatri kysyi ja huomasin taas hänen totuuden näkevät silmänsä.
"Isäni on kuollut."
"Mitä tuntemuksia se sinussa herättää?"
"Surua, mielipahaa, riittämättömyyttä", kuulin äänen sanovan kauempaa. Ei, olinko se sittenkin minä itse?
"Hän oli kova mies. Teki sen, mitä päätti tehdä ja teki sen kunnolla. Jääräpäinen. Viinan haju tunkeutui sieraimiini. Sama haju tuli mieleeni aina kun ajattelin isääni. "
En kuullut, mitä nainen vastasi minulle, mutta jatkoin silti, "Kuulen hänen äänensä öisin ja muistan kuinka hän huusi minulle ettei minusta ole mihinkään, siivosin huonosti, numerot ovat surkeita. Hävettäviä. Olin hänelle roskaa", kerroin ja huomasin käsilleni tippuneet kyyneleet. Niiskautin nenääni.
"Olet kokenut paljon", psykiatri sanoi, muttei kommentoinut millään tavalla äskeistä kertomustani.
"Tämä on alku", psykiatri sanoi.
Hänellä ei ollut aavistustakaan. Minä olin iloinen, ettei minun tarvinnut kuunnella tai nähdä sitä miestä.
Ja syyllisyys sattui minuun. Oliko oikein, että sairas ihminen kuoli?