Ruusunnuppu

Hei! Tää on tosiaan eka pätkä, minkä tänne oon uskaltanu laittaa. Tarina on oneshot ja kirjoitettu jokin aika sitten, eli virheitä voi löytyä. Jos tykkäätte, kertokaa ihmeessä kommenteissa!

”Sairas friikki!”
Astuin askeleen taaksepäin, perääntyen. Tuijotin niihin samoihin
sinisiin silmiin, joihin olin aiemmin hukkunut niiden omistajan kuiskaillessa minulle rakkaudentunnustuksia. Tapanasi oli kutsua minua ruusunnupuksesi. Vähitellen opin luottamaan sinuun ja nuppuni alkoi avautua. Olin täydessä kukassani, sorja varteni pursusi lehtiä ja terälehteni olivat syvänpunaiset. Rakastin.

”Olet rumin eläessäni tapaamani ihminen!”
Toinen askel taaemmas. Mieleeni muistuivat ne kolme sanaa, jotka
minulle niin usein kuiskasit – mutta rakkauden huuma kestää vain
hetken. Käänsit selkäsi. Paha olo sisälläni kasvoi ja patoutui. Koin
olevani tarpeeton, riittämätön. Tunsin murtuvani, kun yhtäkkiä vierelläni ei ollutkaan yhtään ihmistä, joka olisi jaksanut muistuttaa, että olen arvokas. Illoin itkin itseni uneen, aamuisin sonnustauduin tekohymyyn. Kukaan ei huomannut, että minulla ei ollut kaikki hyvin, mutta kaikkein rikkinäisimmät ihmiset hymyilevätkin kaikkein kauneimmin. Terälehteni alkoivat putoilemaan ja varteni kuihtui. Lakastuin.

”Lihava huora!”
Peräännyin taas pienen askeleen. Yritin paeta, mutta pakoreittiä ei
ollut. Epätoivo velloi sisälläni. Silmäsi naulitsivat minut paikoilleni. Kyynelten helminauha vapautui poskilleni, kun pilkallinen
nauru kaikui korvissani. Tajusin, etten ollut tarpeeksi. En ollut enää
lähelläkään kokonaista. Jo käpristyneet lehteni irtoilivat yksitellen varrestani ja leijailivat maahan jättäen jäljelle vain terävät piikit.

”Ei kukaan tuollaista lehmää halua!”
Vielä yksi askel. Musta ahdistus sulki minut sisäänsä, tunsin vain kipua. Olin kuin karhu eläintarhassa, suljettuna häkkiin, jossa oli hädintuskin tilaa hengittää. Näkökenttäni sumeni ja kylmät, luiset
sormet kiertyivät kurkkuni ympärille, kuristaen. Kyynelten puro muuttui vesiputoukseksi. Ruusuni oli enää vain varsi ja muutama hassu
mukana sinnittelevä terälehti.

”Olet arvoton! Kuole pois, ei sinua täällä tarvita!”
Terävät veitset halkoivat heikkoa kehoani repien sydämeni riekaleiksi.
Tunsin harteillani koko maapallon painon, joka ikisen nälkää kärsivän
lapsen ja lapsensa menettävien vanhempien huudot kantautuivat
korviini, mutta sanasi kaikuivat niiden yli. Kuole... Pois...
Arvoton... Ei tarvita... Kuole...

Astuin viimeisen askelen taaksepäin
tietäen vallan hyvin, mikä minua siellä odotti. Kylmä helmikuinen
suolavesi tunkeutui keuhkoihini, enkä estänyt sen valloitusretkeä, en
yrittänyt taistella vastaan. Upposin hitaasti ja kiireettä tietäen,
että pian pääsisin pakoon tältä maailmalta. Viimeinen asia, jonka näin ennen silmieni viimeistä sulkeutumista oli välissämme olevan
vesimassan takia sumeat kasvosi ja säikähtäneet silmäsi, kun seisoit
satama-altaan reunalla tuijottaen perääni. Ja niin ruusun ennen niin
sorja varsi vajosi hitaasti meren pohjaan sen viimeisen punaisen
terälehden kulkeutuessa aaltojen mukana pois.