BTS oneshots

harjoittelija / yoonmin

Hän puki vaaleansinisen puuvillapaidan päälleen ja napitti sen valkoiset muovinapit ylös asti. Hän veti myös jalkaansa saman väriset housut. Niiden vyötärössä oli joustava muovinauha, jonka ansiosta ne pysyivät ylhäällä. Solmittava nauha olisi ollut käytännöllisempi, sillä sen ansiosta ohuet housut eivät olisi aina nousseet liian ylös. Mutta nauhoja ei annettu. Kuten ei myöskään mitään teräaseita tai vastaavia.

Hän petasi vielä nopeasti sänkynsä ja meni sitten ulos huoneestaan. Ovella hän vilkaisi huoneen toisessa sängyssä sikeästi nukkuvaa punatukkaista poikaa, jolla ei ollut aavistustakaan että hänen huonekaverinsa oli jo hereillä.

Käytävällä ei ollut vielä ketään, sillä kello oli vasta kuusi aamulla ja herätys soi normaalisti kahdeksalta. Hän käveli alaspäin pimeässä portaikossa, yrittäen pitää askeleensa äänettöminä. Pelkät sukat olivat liukkaat puisella lattialla ja lisäksi portaikossa oli hieman viileä, mutta se ei haitannut. Kunhan hän vain pääsisi kellarikerroksen musiikkihuoneeseen asti.

Ovi oli ollut aluksi vaikea avata äänettömästi, mutta hän oli kehittynyt. Hän oli oppinut missä vaiheessa ovea täytyi avaamisen lisäksi työntää saranoita vasten, jotta se ei päästäisi inhottavan kovaäänistä narahdusta. Pienestä raosta hän pujahti sisälle ja sulki oven perässään. Onneksi huone oli äänieristetty, siellä saattoi hengittää.

Hän otti rumpujakkaran ja siirsi sen pitkän kaapin eteen. Noustuaan jakkaralle hän näki kaapin päälle ja kykeni kurottamaan sen pölyiseltä pinnalta kiiltävän avaimen. Ei mikään kovinkaan hyvä piilo, mutta jos joku löytäisi avaimen, ei hän osaisi epäillä että sitä olisi edes yritetty pitää piilossa.

Hän työnsi avaimen housujensa vyötärön alle piiloon. Avaimelle ei olisi käyttöä vielä.

Hän siirsi jakkaran paikoilleen ja käveli hitaasti kiiltävänmustan pianon luokse. Hän istui pianotuolille ja avasi kannen. Hän päästi henkäyksen. Pianon koskettimet olivat niin kauniita.

Hän alkoi soittaa, ensin hiljaa. Se oli hänen oma sävellyksensä, yksi seitsemästä. Asuessaan muiden mielenterveyshäiriöiden kanssa kamppailevien nuorten kanssa tuetussa ryhmäkodissa, hän ehti säveltää omia kappaleitaan.

***

"Yoongi! Yoongi!"

Punatukkainen poika heilutti valkoista lappua toisen pojan silmien edessä. Se oli täynnä neliöitä, joiden jokaisen sisällä oli yhdeksän pienempää neliötä. Sudokuja.

"No mitä?"

"Mä ratkasin nää kaikki kuudessa minuutissa! Se on mun uus ennätys!"

"Tosi huippua", Yoongi tuhahti ja jatkoi värityskuvansa värittämistä. Oli aika värittää koiran pallo. Poika valitsi mintunvihreän värikynän, saman värisen kuin hänen omat hiuksensa.

Punatukkainen poika jäi istumaan pöytään Yoongia vastapäätä ja katsoi edelleen sudokupaperiaan kasvot loistaen. Hänen nimensä oli Hoseok.

"Miks sä et ikinä tee näitä? Nää on ihan parhaita!" Hän iloitsi ja katsoi huonetoveriaan odottaen vastausta, kuten "joo voisin tehdä sun kanssa joskus, vaikuttaa tosi kivoilta!"

Yoongi piti katseensa värityskuvassaan, jossa oli mustavalkoinen koira pallo suussa. "Ei mua kiinnosta."

"Sua ei ikinä kiinnosta mikään, Jaenbeomiakaan ei ikinä kiinnosta mikään, ootte ihan tylsiä molemmat", Hoseok huokaisi ja lähti etsimään jotakuta, joka saattaisi innostua hänen sudokuistaan.