lyhyitä asioita

Luka

No hei! Ajattelin julkasta tällasii miun lyhyempiä kirjoituksia, koska, no jos siitä jotain inspistä sais kirjottamaan enemmän:)

Tää ensimmäinen on semmonen äikässä tehty kirjoitelma ja, koska se piti tiivistää aika pieneen (oon silti aika varma, että tää on yks pisimmistä mitä meiän luokassa ees tehtiin) niin en saanu oikeen parhaita mahdollisia tapahtumia/tilanteita tähän. Äää en osaa selittää. Mutta siis varoitan, tää on aika siirappinen ja melko klisee, (ainakin lopusta) mutta tosiaan, oli kaks päivää aikaa kirjottaa eikä saanut tulla kovin pitkä, joten pahoittelut siitä.

Nii ja muutama ensimmäinen lause on meidän opettajan kirjottamaa ja se oli pakko laittaa siihen alkuun, joten siksi alku alkaa melko tyyppillisesti, mutta ei voi mitään:)

Oon silti melko tyytyväinen tähän ja miehän stressasin ihan kunnolla arvosanaa, koska kirjottaminen on mulle ihan tosi tärkeää, mutta näköjään ihan turhaan pelkäsin, koska 10- sieltä tuli :D

Okei nyt Aino shut up, päästän teidät tätä nyt lukemaan:)

Puhelin soi. Ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran. Kun sain vihdoin kaivettua kapistuksen käteeni, linja oli mykkä. Myrsky näytti roikkuvan puiden ja katulamppujen yllä kuin pidätellen. Yritin kävellä kovempaa, jotta ehtisin kotiin ennen kuin taivas puhkeaisi täyteen raivoonsa. Katu näytti kuitenkin oudolta. Jokin oli pielessä. Kiihdytin askeleitani, kunnes tajusin - katu oli tyhjä. Kuin aavekaupungissa. Kiihdytin lopulta nopeasta kävelystä juoksuun. Luulin kuulevani jonkun kuiskivan nimeäni, joten pysähdyin ja käännyin. Tien toisella puolella seisoi tumma hahmo. En saanut hahmosta selville muuta kuin ihmismäiset ääriviivat. Hahmo ei tehnyt mitään, seisoi vain, mutta koin oloni silti uhatuksi. Lähdin nyt juoksemaan niin nopeasti kuin vain pystyin. Kun olin päässyt nopeaan vauhtiin, jalkani eivät enää kantaneetkaan. En ollut uupunut. Ne vain menettivät kaiken tuntonsa ja kykynsä liikkua. Älähdin, kun kaaduin maahan, kierin jonkun matkaa ja jäin maahan makaamaan, kykenemättömänä liikkua minnekään. Tumma hahmo oli vierelläni.

Heräsin säpsähtäen. En ollut varma olinko huutanut unissani, mutta kun kuulostelin hetken, enkä kuullut heräilemisen ääniä viereisestä huoneesta, hengähdin syvään. Käännyin katsomaan yöpöydällä olevan herätyskellon näyttämää aikaa ja huokaisin turhautuneesti. Kello oli viisitoista minuuttia yli kolme aamulla, joka tarkoitti, että herätykseen olisi vielä noin kolme tuntia.

Minulla oli jano ja minua ahdisti äskeinen uni. Olisin tehnyt mitä vain, jotta olisin voinut nousta tästä sängystä, vaihtaa kylmästä hiestä kosteat vaatteet puhtaisiin ja hakea ison lasillisen vettä. Itse asiassa olisin tehnyt mitä vain, jotta olisin edes kykenevä kävelemään. En noin vain voinut nousta tästä sängystä, jota moni piti itsestään selvyytenä. Tarvitsin siihen jonkun apua. Olisinhan minä voinut herättää äidin tai isän, mutta en halunnut. Aiheutin heille tarpeeksi vaivaa jo muutenkin. Enkä minä halunnut olla kenellekään pelkkä taakka. Olin kyllästynyt siihen, että ihmiset kaduilla katsovat minua säälien ja, että kaverit sanoivat, että ymmärsivät. En oikein uskonut, että kovin moni oli joskus viettänyt aikaansa pyörätuolissa, joten epäilin aika melkoisesti sitä ymmärrystä.

Tämä toikin mieleeni tulevan päivän. Tänään olisi ensimmäinen koulupäiväni onnettomuuden jälkeen. Pelotti, ahdisti ja ärsytti. Olisin pystynyt murehtia siinä asiaa koko loppuyön, tuijottelemalla kattoon, mutta päätin kuitenkin yrittää saada uudelleen unen päästä kiinni. Olin murehtinut ihan tarpeeksi lähiaikoina, eikä se auttaisi minua valmistumaan - päinvastoin.

Nyt ahdisti sitten ihan kunnolla. Nielaisin katsoen lähestyvää koulurakennusta. Nielaisin toisen kerran, kun automme kaarsi koulun pihaan. Äitini ja isäni kääntyivät katsomaan minua etupenkeiltä ja sanoivat luultavasti rohkaisevia sanoja. En ollut kauhultani kykenevä kuitenkaan keskittymään niihin. Lopulta isäni astui ulos autosta ja oli hetken kuluttua oveni edessä, pyörätuoli minua valmiina odottamassa. Hän hymyili minulle rohkaisevasti, kun auttoi minut istumaan tuoliini. Nielaisin kolmannen kerran, kun yritin olla huomaamatta muiden koululaisten uteliaita ja joidenkin ehkä jopa ivallisia katseita. Ei se kyllä minua yllättänyt, nuoret olivat mitä olivat.