Salaisuudet ovat kuin puu. Ne kasvavat hitaasti ja ränsistyvät ajan myötä. Jos joku oksa saa liikaa painoa, se saattaa katketa. Oksan sisuksen tiedot ovat sen jälkeen
kaikkille yleisiä. Puuhun myös puhkeaa uusia versoja ja salaisuudet haarauta pienemmiksi.
Istuin sikiöasennossa sängylläni ja katselin hiljaa seinää. Käytin vapaa aikani yleensä juurikin näin, sillä orpokodissa ei ollut mitään tekemistä. Seuraakaan ei löytynyt, sillä olin luonnollisesti ujo ja kaikki täällä olevat minun ikäiseni olivat kotoaan karanneita nuorisorikollisia, jotka haisivat tupakalta. He eivät edes oikeasti olleet orpoja, mutta minkäs teit. Oma äitini oli kuollut synnytyksessä, liika verenvuoto kuulemma. Isästä minulla ei ollut mitään tietoa. Luultavasti hän kuoli alkoholismiin. Nousin ylos ja aloin valmistautua päivällisellä. Minun osaltani se tarkoitti vaatteiden siistimistä ja hiusten kiinnittämistä tiukalle nutturalle.
Tiukka koputus ovelta havahdutti minut ajatuksistani. Ovi avaitui hitaasti ja sen takana seisoi orpokodin johtajatar, pulskahko tiukka nainen, joka oikean paikan tullen osasi olla kyllä lempeäkin. Sen olin huomannut monesti. "Minulla olisi asiaa isästäni" Hän sanoo itsevarmasti, mutta hänen äänestään voi kuitenkin huomata pienen vaivaantuneen vireen. Pieni toivonripe alkaa lepattamaan sisälläni. "Onko hänen kuolinpaikastaan tullut tietoja?" Kysyn pienellä toiveekkaalla äänellä. "Isäsi ei ole kuollut, hän lähetti kirjeen, jossa hän pyytää sinua asumaan luokseen Pohjois-Amerikkaan" Tunsin kuinka suuni loksahti auki. En ollut ikinä ajatellut koko miehen olevan elossa. Tiesin hänen ainoastaan olevan isäni ja äidin kuoleman jälkeen hänen hyljänneen minut tähän kirottuun taloon. Minulla oli kuitenkin mahdollisuus päästä isän avulla pois ja saada tietoa äidistä. Ehkä saisin elämäninkin tasapainoon. "Päätös on kuitenkin omasi, vaikka mieluusti pitäisimme sinut täällä" Hän sanoi vielä hiljaa, ennen kuin jätti minut yksin tyhjään huoneeseen.
