Nyökkäsin hitaasti ja sanoin hiljaa: "Minä muutan Pohjois-Amerikkaan" Näin kuinka hänen silmästä laajentuivat yllätyksestä ja kuulin hänen mutisevan jotain siihen tyyliin kuin: "En olisi sinusta kyllä uskonut"
Hymyilin vaitonaisena ja käytin hiljaisuuden hyväksi katsomalla kuvia seiniltä. Hän ojensi eteeni lentolipun. Olin odottanut prosessin kestävän kauan, silti näin päivämäärän, joka sijouttui huomiselle aamulle. "Lähdenkö jo huomenna?" Kysyin henkäisten epäuskoisena. Johtajatar nyökkäsi ja avasi suunsa: "Haluat varmaa laatikkosi" Kasvoilleni levisi hämmästynyt katse. Johtajatar veti työpöydän altaan nuhruisen pahvilaatikon, jonka hän avasi hitaasti. Katseeni osui ensimmäisenä vaaleisiin vauvanvaatteisiin, ne olivat luultavasti ne, joissa minut oli tänne tuotu. Siirsin tavaroita ja käteeni osui livaska kuvia. Kuvia pienestä vauvasta, enää hetken elävän äidin rinnalla. Kuvia rannalta äidistä ja isästä. Silitin peukalollani äitini kasvojen pintaa. Tunsin kyyneleen vierähtävän poskelleni. Pyyhkäisen sen pois ja jatkoin selaamista. Kuvia äidin hautajaisista, kuvia koko suvusta. Laatikon pohjalta paljastui rypistynyt kirje, joka oli täynnä sanoja. Sanoja, jotka saivat onnenkyyneleet valumaan villisti kasvoillani. Kirjeessä äiti kertoi, että olin hänelle rakkain ja kuinka hän pitäisi ikuisesti minusta huolta. Tunsin kerrankin lämpöä sisälläni. Sitten muistin. Tuota ihmistä ei enää ollut. Kukaan ei huolehtinut tai rakastanut täydestä sydämmeestään. Totuus iski liian kovaan. Itkin, itkin. En enää välittänyt missä olin tai missä seurassa. Seuraava muistoni oli se, kun minut talutettiin huoneeseeni, jossa minut peiteltiin ja päätäni silitettiin niin kauan ennen kuin väsyin itkemiseen ja vaivun unten maille.
