Minä voitin, sinä et || Nälkäpeli fanfiction

Minä voitin, sinä Et

Sinä tapoit hänet veitselläsi. Lähdimme pois ruumiin viereltä, että se vietäisiin pois. Sitten me tajusimme. Meitä oli kaksi. Nälkäpelin voi voittaa vain yksi.

Halasin sinua. Halasimme toisiamme, ja lopulta halaus muuttui suudelmaksi. Se suudelma oli epätoivoinen.
"Kumpi meistä?" kysyit lopulta.
Siitä seurasi hiljaisuus. Jommankumman olisi kuoltava. Ja toisen olisi tapettava hänet. Ja se toinen joutuisi elämään yksin. Ei ollut mitään vaihtoehtoja.
"Minä t-tapan sinut," sanoin lopulta. "Sinä et jää kärsimään tänne. Sinä pääset pois."

Me molemmat ymmärsimme, että eloonjääminen olisi huonompi kuin kuoleminen. Sen vuoksi en yllättynyt kun sinä sanoit vastalauseen.
"Sinä ansaitset kuolla tässä. Me päästiin näin pitkälle. Nyt on sun aika päästää irti."

Ja koska tiesit, että minä olin päätökseni jo tehnyt totesit.
"Nyt taitaa olla viimeisten sanojen aika."

"Ensin se kuka on päättänyt järjestää tämän hiton pelin. Vihaan sinua. Olet pelkkä vitun idiootti, joka tappaa ihmisiä. Vihaan sinua yhtä paljon mitä rakastan ystäviäni, perhettäni ja Lexiä.

Lexi. Sinua minä rakastan, ja sinäkin rakastat, koska annat minun lähteä. Kiitos. Kiitos sinulle ja kiitos kaikille, jotka olen joskus tavannut."

Minä itkin. Sinä kuiskasit vielä minulle.
"Sait elämän. Elä se loppuun asti. Rakastan sinua, ja tarkoitan, että rakastan sinua niin paljon ettei sana Rakkaus riitä, vaan sille pitää keksiä jokin uusi muoto."

Eikä siitä mennyt kuin hetki, ja minä olin murhannut sinut.

~

Kasvien päällä on vielä kastepisaroita, kun tulen niityn eteen. Lasken pihalta keräämäni orvokit maahan tien risteykseen. Jään tuijottamaan tyhjin silmin eteeni näkemättä oikeastaan mitään.

Käyn täällä joka aamu. Sinun ruumiisi ei koskaan tullut, eikä sinulla ole hautapaikkaa, joten käyn joka päivä paikassa, jossa minusta tuli sinun kihlattusi.

Nyt on mennyt kuukausi. Olen hämmästynyt, että olen elossa. Olen surullinen, koska sinä olet kuollut. Ja olen pettynyt, sillä minä tapoin sinut.

Asun nykyään talossa jossain alueella missä on vain Nälkäpelin voittajia. Minun lisäkseni siellä asuu eräs vanha nainen, päälle viisikymmentä vuotias mies ja ehkä neljänkymmenen vuoden ikäinen nainen miehensä ja kahden lapsen kanssa. Siellä minut jätetään rauhaan. Voittajat ymmärtävät edes vähän. Kukaan heistä ei ole palannut tekemättä yhtäkään murhaa. Kihlattunsa tappaminen on silti pahempaa.

~

Lähden vielä iltahämärässä ulos. Ensilumet satoivat viimeviikolla. Maassa on siis muutama sentti lunta. Kukkien löytäminen olisi mahdotonta, joten olen päätynyt vain käymään. Naapurin lapset ovat ulkona leikkimässä. Molemmat hymyilevät. Minä en muista, milloin viimeksi hymyilin.

~

Minä ikävöin sinua. On talven pimeintä aikaa, ja vieläkin käyn joka päivä niityn reunalla.

Yhtenä päivänä palatessani äiti  on kotona. Hän tulee halaamaan minua.
"Minun pienokaiseni on t-ullut ni-niin isoksi." hän lässyttää.
"Maailma pakotti minut siihen." totean.
Ääneni on käheä. No mitä odotin. En ole puhunut kenellekkään ainakaan kuukauteen.
"Ota nuo märät vaatteesi pois kul-taseni." äiti hössöttää.
Hän on nyt vähän outo.

Sitten tajuan. En ole nähnyt häntä kuukausiin. Mitä?!

No siinä äiti ainakin oli oikeassa. Minusta on tullut nuori itsenäinen nainen.

~

Aika jatkoi kulkuaan. Tuli elonkorjuita. Tuli talvia. Niitten jälkeen aina kevät. Oli myös syksy ja kesä. Kului kokonaiset 6 vuotta.

En ole päässyt yli sinusta. Käyn vieläkin ainakin neljästi viikossa niityn laidalla. Jopa nyt, kun minulla on tytär. Olen nykyään naimisissa. En sinun kanssasi. Vaan erään toisen. En rakasta häntä samalla tapaa kuin sinua, mutta minä rakastan häntä.

En tule koskaan viettämään päivää muistamatta sinua. Tunnen edelleen olevani murhaaja. Mutta minä elän sinun vuoksesi. Sinä sanoit minulle, että minä sain elämän ja minun pitää elää se. Ja nyt minä pystyn taas vihdoin sitä elämään.

Jokainen päivä, jokainen yö ajattelen sinua. Minä ajattelen sinua. Ja toivon, että missä ikinä oletkaan... sinä ajattelet minua.

//joku outo novelli. 567 sanaa.//