Hän Näki Minut

7.

Juuri, kun mies on saanut melkein autonsa oven avattua parkkipaikalle kaahaa vaalea auto. Se melkein törmää muihin miehiin ja sydämeni jättää varmaan lyönnin välistä. Autosta astuu ulos myös tummiin pukeutunut ja katulamppujen himmeässä valossa ihonsa säkenöivä hahmo. 

"Matias, autooni. Nyt!" Autosta ulos noussut hahmo komentaa ja aivoillani menee aivan liian kauan rekisteröidä puhujan olevan Daniel. Tajuan ranteestani pitäneen miehen menneen kauemmas ja tämä pitelee käsiään kasvojensa suojana, änkyttäen jotain epäselvästi. Huomaan myös Danielin olevan miehen luona kyykyssä. Sen sijaan että hän auttaisi miestä, hän lyö tätä suoraan kasvoihin.

"Daniel!" Huudan ja menen repimään tätä pois vanhemman miehen kimpusta. "Se ei tehny mulle mitään!" Sanon ja Daniel katsoo minua silmät vihasta palaen, ihan sekunnin murto-osan siellä myös välähtää tunne, jota en osaa tulkita. 

"Vielä, sä et todellakaan tiedä mitä tää suunnitteli." Daniel puuskahtaa vihaisesti ja nousee ylös tarttuen nyt vuorostaan kiinni samaisesta ranteesta saaden minut säpsähtämään otetta. Iho, josta Daniel pitää kiinni tuntuu kipinöivän ja luvan kuin laava purkautuessaan. Hän jättää miehet keskenään keskelle parkkipaikkaa ja istuttaa minut autonsa pelkääjänpaikalle. Hän itse kiertää auton toiselle puolelle ja istuu ratin eteen käynnistäen auton.

Katselen vaiti ohi kiitäviä maisemia, pimeyttä. Miettien mitä äsken tapahtui ja tajuan katsoa laukkuuni ja varmistaa, että siellä on kaikki omaisuuteni mitä otin mukaan. Kaikki on, ainut mikä oli kärsinyt oli uusi kirjani. Sen kulmaan oli kaatunut laukussani ollut mehupullo, jonka seurauksena kirjankulma oli kärsinyt pieniä kosteusvaurioita ja oli nyt kostea ja tahmainen. Tai oikeastaan pullo oli vuotanut, kuinka mukavaa. 

"Tää ei todellakaan oo mun tapaista, mut enkai mä satuttanut sua?" Daniel kysyy hiukan kylmästi ja tylysti. Hänen äänestään silti paistaa pienen pieni huoli tai jotain. Mistä minä sen tiesin, kun en tuntenut poikaa yhtään.

"Tuli vaan mieleen..." aloitin lauseeni hiljaa. "Lupasin nähdä Aleksin ja Luukaksen siellä ravintolalla tunti sitten." Kerron ja auton suuntaa keulansa läheiselle tielle kääntääkseen suuntansa kohti määränpäätä. 

"Okei, mä vien sut sinne." Daniel kommentoi takaisin edelleen kylmällä, mutta niin kauniilla äänellä.  Väläytän tälle salaman nopean ujon hymyn jota tämä tuskin edes näki keskittyessään edessämme aukevaan tiehen.

Vaalea auto kaartoi hyvin valaistun ja pienen  ravintolan pihaan. Tai no oli se isompi kuin kylässä, jossa asuimme. Astuin autosta ylös, Danielin noustessa samaan aikaan toiselta puolelta. Luukas ja Aleksi kävelivät juuri ovesta ulos, kun olimme portaiden puolivälissä ja pystyin näkemään hämmennyksen molempien kasvoilla, kun he vilkaisivat toisiaan kuin eivät uskoisi silmiään.

Tosiaan, olihan näky ehkä hieman outo. Ainakin mitä olin asumani ajan aikana täältä oppinut. Mystinen poika sinisillä hiuksilla ja jäänsinisillä silmillä, joka ei puhunut kuin sisaruksilleen, vältteli aurinkoa ja oli muutenkin kuulemma outo. Minusta hän ei ollut outo, tai sitten minäkin olin?

"Umm... Me kerettiin syödä Jo..." Luukas sanoo hiukan kiusaantuneena ja vilkaisee taas Aleksia, kuin pyytääkseen tältä apua sanoihinsa.

"Me voidaan kyl o...." Aleksi aloittaa, kun Daniel keskeyttää hiukan ilkeästi pojan lauseen.

"Mä voin kyl odottaa ja heittää Matiaksen kotiin." Daniel kertoo normaalilla, kylmällä hiukan ehkä kyllästyneellä äänellään. Molemmat ystävistäni katsovat Danielia ja minua järkyttyneinä. Päähäni pälkähtää kuin tyhjästä ajatus, onko kukaan muu koskaan kuullut Danielin puhuvan?

"Tai siis jos se on okei teille ja Matiakselle." Tämä vielä korjaa ja kaikki kolme kääntävät katseensa minuun. Alan empiä vastaustani ja siirrän vihreitä hiuksiani taas levottomana pois kasvoiltani.