[ Long Way To Walk ] FIN

11

"Alkakaa tulla!" Nathan huutaa vähän kyllästyneen kuuloisena pihalta.
Pyöräytän silmiäni ja nousen sohvalta, niinkuin myös Leo jonka kanssa olin jutellut viimeiset pari tuntia, kun muut olivat pakanneet ja stressanneet.

Kävelen ulko-ovelle ja laitan jalkaani upouudet mustat talvikenkäni, jotka oli ostettu vain siksi että narisin ja mökötin niin kauan että he ostivat ne minulle.
Hyvä keino olikin.

Saatuani kengät jalkaan kävelen ulos, jossa lehdet ovat jo alkaneet vaihtaa väriä.
En vieläkään ymmärrä, minne menemme ja miksi.
Miksei täällä voisi olla? Syksy on kaunein vuodenaika ja me lähdemme pois.

En tiedä minne, joten ajattelen vain että suuntaamme jonnekkin vähän matkan päähän. Ajatuksiani kuitenkin sekoittaa se, että kuulin kuinka Nathan ja Hunter puhuivat joistain lentolipuista.

Toivon hartaasti sydämeni pohjasta ettemme mene lentokoneeseen. Olen nimittäin pelännyt niitä ja korkeita paikkoja koko elämäni ajan. Eikä pelko ole pientä. Kun edes näen lentokoneen saan paniikkikohtauksen.
Ei nyt ehkä ihan kohtausta, mutta kuitenkin.

"Pitääks sut kantaa ku et liiku?" Isac kysyy ja tunkeutuu ohitseni autolle, jonka tunnistan siksi autoksi millä minut kaapattiin.

Vilkaisen Nathania joka on huomannut että tajusin sen. Poika vain virnistää ja menee auton ajajan paikalle.

Minä varmaan joudun kaikkien keskelle. Olenhan pienin.

"Odette sä tuut keskelle." Lucas huikkaa autosta, jolloin siirrän katseeni tähän.
Näen pojan olevan auton keskirivin reunassa, odottamassa että minä tulen hänen viereensä.

Älä unta näe.

"En todellakaan ole menossa keskelle." Sanon itsepäisesti ja ristin käteni(btw tää vaikuttaa niin multa. Omistan nimittäin leveehartiaisen isoveljen että pikkuveljen ja oon pienin niin joudun ain keskelle autos jos joku ei pääse etupenkille. Teitä varmaa kiinnosti iha sikana mut ihsm) katson Lucasta joka vain naurahtaa ja katsoo taakseni.

Olen juuri kääntymässä katsomaan että mikä on niin hauskaa Lucaksen mielestä, mutten ehdi.
Kädet nimittäin ilmestyvät lantiolleni nostaen ja työntäen minut auton keskipenkille.
"Jumalauta Cole!" Sanon vihaisesti pojalle joka istuutuu toiselle puolelle minua.
Poika vain naurahtaa.
(Tällee tapahtu mulle ehkä viikko sit. Taas niin tärkeetä tietoo.)

Niin ahdistavaa.

"Mitäs oot tollane ruipelo." Lucas sanoo vierestäni ja naurahtaa rasittavasti.
"Miks te ootte tollasii hirveit kiitospäivän kalkkunoita jotka painaa vähintää niin paljo ku tää auto." Sanon koventaeni ääntäni loppua kohden.

Lauseen ei ollut tarkoitus olla hauska, mutta sitä se kuitenkin oli. Erittäin hauska.
Kaikki pojat, mukaan lukien nykyään hiljainen Hunter purskahtaa nauruun.

Naurua jatkuu ainakin viisi minuuttia ennenkuin kaikki he ovat aivan punaisia ja vedet silmissä.
Olipas nyt hauska vitsi.

Ristin käteni vatsani päälle ja alan mököttää.
Olen parin päivän aikana oppinut että se kannattaa. Pojille tulee nimittäin huono omatunto.

"Kiitospäivän kalkkuna!" Lucas huudahtaa vielä pienen naurun seasta, joka saa pojat taas nauramaan. Lapsellista.

Nathan kuitenkin lopettaa näyttämisen ja käynnistää auton.
Pian olemmekin menossa kuoppaista hiekkatietä kohti jotakin.

"Ainii, Odette." Cole sanoo yllättäen kokoon köönnäm katseeni häneen. En kuitenkaan näe mitään, sillä luultavasti Lucas on pistänyt silmilleni jonkun kankaan.

"Ette ole tosissanne." Huokaan ja nostan käteni ottamaan kangasta pois.
Cole kuitenkin läpsäisee oikeaa kättäni pienesti mutta niin säikähdän ja lasken käteni.
"Sori, mut tää on pakollista." Tämä sanoo ärsyttävästi ja liikahtaa vieressäni.

"Mikään muu ei oo pakollista kun kuoleminen." Mutisen hiljaa ennenkuin tulen siihen tulokseen ettei kangasta oteta silmiltäni vaikka kuinka anelisin.

***

"Prinsessa Ruusunen, heräis jo." Leo sanoo yhtäkkiä vierestäni jolloin räväytän silmäni auki.

Missä vaiheessa edes nukahdin?

"Me ollaa nyt lentokentäl." Poika jatkaa vierestäni ja tajuan vasta nyt että hän on ottanut kankaan silmieni edestä.
Vilkaisen Leon ohi tämän takana olevaa suurta rakennusta.

Nyt olisi varmaan sopiva hetki kertoa etten ole todellakaan tulossa lentokoneeseen.

Ryömin autosta ulos ja näen muiden jo odottavan rakennuksen ovilla minua ja Leoa.

Ruskea hiuksinen poika lähtee kävelemään kohti muita, jolloin hetken mielijohteesta tarraudun pojan ranteeseen kiinni.

Leo kääntyy ympäri ja katsoo minua ymmällään.
"Tuotaah... Pelkään lentokoneita ja korkeita paikkoja." Sanon hiljaa ja katson kenkiäni punastuneena.

"Mitä sanoit? En kuullu." Lucas kysyy ja lähtee ilman tahtoani kävelemään eteenpäin vetäen minua.

"Pelkään lentokoneita ja korkeita paikkoja.." Sanon uudestaan, mutta yhtä hiljaisella äänellä.

"Sano kovempaa." Leo käskee katsoen lentoasemaa joka kohoilee edessämme erittäin isona.
"Pelkään lentokoneita ja korkeita paikkoja!" Huudan niin kovaa kun pystyn vahingossa.

Siirrän heti katseeni takaisin kenkiini sillä tiedän että kaikki alkoivat tuijottamaan minua sillä Leokin pysähtyi kuin seinään.

"Kyllä sä selviit." Isac sanoo edestäni ja tarttuu vasempaan käteeni. Ihan käteeni, ei ranteeseen. Omituista.

Hymähdän kieltävästi, mutta kukaan ei ilmeisesti huomaa sitä sillä kaikki vain jatkavat kävelyä lentoaseman ovista sisälle sen hiostavaan ja kuumaan ilmaan.

***

"En oo tulossa." Sanon kovalla äänellä ja jään paikalleni seisomaan kuin mikäkin puu. "Sun on nyt pakko tulla." Cole sanoo edestäni pyöritellen ärsyttävästi silmiään.

Mikseivät he vain voi tajuta etten ole menossa lentokoneeseen. Ikinä!

"Pitääks sut kantaa lentokoneesee?" Isac kysyy vierestäni virnistäen.
Näytän pojalle keskisormea mutta tämä vain nauraa ja ottaa pari askelta eteenpäin.
"Tuu nyt. Saat ite päättää kenen vieres istut." Isac huikkaa olkapäänsä yli.

Ihan kuin sillä olisi mitään väliä kenen vieressä istuu. Matkasta tulee joka tapauksessa yhtä helvettiä.

"Näköjää haluut istuu Hunterin vieres. Se varmaa on aika ilone ku pääsee sun viekkuu." Hän vielä sanoo ja kääntyy ympäri katsomaan minua.

Mulkoilen Isacia samalla kun kävelen tämän ohi lentokoneeseen. Pakko se nyt on, Hunterin vieressä kun en aijo istua. En sitten ikimaailmassa.

"Tänne Odette!" Leo huutaa lentokoneen perästä, hänen viereen voisinkin mennä.
Kävelen Leon luo ja katson ympärilleni. Ikkunapaikalla istuu ilmeisesti Leo, hänen tavaransa ovat nimittäin siinä. Keskellä on tyhjää, ja käytävänpuoleisella penkillä komeilee Nathanin tavarat.
Näiden kolmen penkin edessä istuu Lucas, Cole ja Isac. Hunter istuu yksin vähän matkan päässä, ilmeisesti se oli ainoa vapaa paikka tälle lennolle.

Ihan hyvä vain, mutta säälin heitä ketkä joutuvat hänen viereensä. Raukat.

"Aijotko nyt tulla istuu?" Leo hoputtaa kun katsoo vähän väliä mustaa rannekelloaan. Tunnistan sen samanlaiseksi kuin Nathanin kello. Viisarit ovat vain tällä kertaa siniset.
"Äläpä nyt hoppuile." Sanon vähän kauhuissani, olenhan hirveässä lentokoneessa joka varmasti minun tuurillani tippuu valtamereen tai törmää vuoreen.
Mistäs sitä tietää?

Kävelen Leon viereen ja käyn istumaan lentokoneen yllättävän pehmeälle penkille.
Nyt en kuitenkaan ala kehumaan lentokonetta, se ei ole sen arvoinen.

*****************************************

Alan nyt tekee vähän lyhyempii osii, mut sit näit tulee enemmä joten jooo-o.

Mitenköhän Odette selviää lentokonematkasta?

Sanoja: 974

Kiitos kun luit❤