Sadekukka katsoi veljieään kauhun vallassa. Alhaalla rotkossa jylisi vesi, myrskykynsi vilkaisi alhaalla pauhaavaan jokeen, ja piti viimeisillä voimillaan rotkon reunasta kiinni. Toinen tassu lipesi märän kallion otteesta, ja myrskykynsi heilahti kohtalokkaasti. "Tartu hampaillasi häntääni!" sadekukka käski, ja ojensi häntäänsä kipua odotellen. Hetken hiljaisuuden jälkeen, kuului vaimea, hiljainen vastaus rotkon reunalta;
"Ei, sadekukka".
Sadekukka kääntyi ja katsoi veljeään kyyneleet silmissä. "Mitä?!" hän huudahti.
"M-Mitä...Mitä sinä tarkoitat!?"
"Tämä on minun kohtaloni, tähtiklaanin tahto. He haluavat minut luokseen nyt... Olen pahoillani, sadekukka" tuon veli sopersi. Kyyneleitä valui pitkin myrskykynnen poskia, kun tämä päästi kallionreunasta irti.
"EI! Myrskykynsi! EI!" Sadekukka parkaisi itkua pidättämättä.
Alhaalla rotkossa kuului loiskahdus, ja tutusta vaaleasta turkista ei näkynyt jälkeäkään. Sadekukka lyyhistyi maahan ja antoi kyyneleiden virrata pitkin tämän kasvoja.
"Olen aina kanssasi, sisko-kulta. Muista se" Sadekukka kuuli kuiskauksen korvassaan ja tunnisti sen heti. Myrskykynsi! Sadekukka vilkuili ympärilleen hieman toivoa elätellen mutta laski sitten päänsä tassuilleen kyynelten kastelemaa maata vasten, ja nukahti rauhattomaan uneen.
YOU ARE READING
Tähtiklaanin tahto
Fanfiction>> "Kun kuu pimentyy, on sinun hetkesi tullut, näytä heille!" << Epäluuluulojen, ja pelkojen keskelle syntyy kaksi pentua; Sadepentu ja Myrskypentu, jotka ovat hyvin läheisiä toisilleen. Mutta kun hanhikorvan pennut syntyvät, myrskypentu ja sadeoent...
