Kaikki on mahdollista (Harry Potter fanfiction)

Luku 1

"Elizabeth! Tule alakertaan!" Kuulen äidin äänen vain vaimeasti. Olen nimittäin täysin uppoutunut kirjaani. Pakottaudun kuitenkin palaamaan mielikuvitusmaailmasta todelliseen maailmaan ja nousen sängyltä, jolla makasin. Tänään on 6.6 eli syntymäpäiväni. Täytän tänään yksitoista ja on lauantai! Mikä helpotus. Aikaisemmin aamulla oli todistusten jako, ja sain kaikista aineista erinomaiset numerot, joten olen tyytyväinen itseeni. Kävelen kaikessa rauhassa alakertaan sipaisten tumman hiussuortuvan kasvoiltani. Kävelen puisten rappuset alakertaan. Äiti huomaa minut olohuoneesta, sillä portaat narisevat inhottavasti aina, kun niitä kävelee. Se johtuu siitä, että kuten muukin talo, portaat ovat vanhat. Kävelen olohuoneeseen, jossa perheeni katsoo televisiota.

"Voitko hakea postin?" äiti kysyy.

"Tottakai!" vastaan, vaikkakin tiedän, ettei se ole varsinaisesti kysymys. Kävelen pieneen eteiseen. Nappaan puisesta kenkätelineestä siniset lenkkitossut ja sujautan ne jalkaani. Ulkona aurinko paistaa ja ilmassa on kevyt tuulenviri, kuten kesäpäivänä kuuluu olla. Kävelen punaisen postilaatikon luokse osittain hypähdellen. Postilaatikko sopii hyvin haalistuneeseen taloomme, joka on myös punainen, vaikkakin sitä ei aina tajua, koska maali on rapistunut monesta kohdasta aika pahasti. Avaan postilaatikon ja selailen nostamaani postia hajamielisesti, koska ajatukseni palaavat huoneessani odottavan kirjan maailmaan. Samassa huomaan kellertävän kirjekuoren, joka on kiinnitetty punaisella sinetillä, jota koristaa leijona, käärme, kotka ja mäyrä. Kirjekuori on omituinen ja alan tutkia sitä tarkemmin. Luen sen vastaanottajan nimen ja haukon henkeä. Kirje on minulle! En ole saanut postia sataan vuoteen, tai ainakin siltä se tuntuu. Olen todella niin iloinen saatuani viimein postia - vaikkakin outoa sellaista-, että ryntään sisälle pää kolmantena jalkana ja vedän nopeasti kengät jaloistani. Kävelen pikaisesti olohuoneeseen ja esittelen omaa kirjettäni vanhemmilleni ja isosiskolleni Marylle. Annan loput kirjeet äidille, joka katsahtaa minua hieman oudosti innostukseni takia, vaikka onkin tavallista, että innostun helposti. Mary muljauttaa silmiään katsahtaessaan minuun, mutta virnistää samalla.

"Isosiskon elämäntehtävä on härnätä nuorempia sisaruksiaan", oli ensimmäinen asia jonka opin Marylta. Avaan oudon kirjekuoren ja luen kirjeen ääneen. Tylypahkan noitien ja velhojen koulu, Rehtori: Albus Dumbledore ( Merlinin ritarikunta, ensimmäinen luokka, suurtaikuri, päänoita, ylihörhö, kansainvälinen velho liitto)
Arvon Neiti Swan, meillä on ilo ilmoittaa, että teille on varattu opiskelupaikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta. Ohessa on lista tarvitsemistanne kouluvälineistä. Lukuvuosi alkaa 1.9 pidettävillä alkajais pidoilla ja opetus alkaa sitä seuraavana maanantaina. Odotamme pöllöänne viimeistään 31.heinäkuuta. Ystävällisin terveisin vararehtori: Minerva McGarmiwa. Luen kirjeen vielä päässäni muutaman kerran, mutta sitten alan nauraa. Tämä on taas niitä isän jekkuja syntymäpäiväni kunniaksi. Katsahtaessani äitiä ja isää, huomaan kuitenkin heidän hämmentyneet ilmeensä ja nauruni vaimenee.
"Ettekö te tehneet tätä kirjettä?" kysyn ihmeissäni. Äiti pudisti päätään. Olen kyllä kuullut noidista ja velhoista, mutta vain kirjoissa ja saduissa. Onko mahdollista, että noitia ja velhoja on olemassa? Ja mikä tärkeämpää, olenko minä noita? Kirje vaikuttaa niin viralliselta. Olen huomaamattani vajonnut nojatuoliin. Äiti ja isä vilkaisevat hämillään toisiaan, sitten minua. Vajoan vielä syvemmälle nojatuoliin. Silloin ovikello soi. Menen avaamaan vanhan ja puisen oven. Kynnyksellä seisoo kaunis nainen, jolla on mustat hiukset, jotka valuvat sievällä palmikolla naisen rinnalla. Vieraalla on sininen hame, joka ulottuu nilkkoihin, mustat saapikkaat ja hopeinen paita, jossa on kotka. Hänellä on myös noidanhattu ja kaapu, jonka rinnassa on sama vaakuna, kuin kirjeessä.
"Hei", hän sanoo ja astuu kynnyksen yli.
"Päivää?" vastaan hämilläni.
" Olen professori Owl, Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta", nainen esittäytyy hymyilen niin, että vitivalkoiset hampaat välähtävät. Naisen meren sinisissä silmissä on iloinen tuike.
"Okei", sanon edelleen hämilläni. Tällä välin myös äiti on saapunut eteiseen.
" Tule ihmeessä peremmälle," äiti sanoo reippaasti ja kävelee takaisin olohuoneeseen viittoen minua ja professori Owlea seuraamaan.
" Elizabeth, varmaan sai kirjeemme?" sinisilmäinen nainen kysyy iloisesti, kun saavumme olohuoneeseen.
" Kyllä, kyllä minä sain", vastaan hieman varautuneena.
" Tylypahkaan pääsevät ainoastaan noidat ja velhot. Olemme huomanneet sinussa kykyjä, jotka viittaavat siihen, että olet noita, joten olet tervetullut Tylypahkaan", professori Owl sanoo rauhallisella äänellä, joka saa minut rentoutumaan.
" Eli se kirje oli aito?" kysyn uskomatta korviani.
" Kyllä, ja sinä pääset tylypahkaan", nuori nainen sanoo iloisesti.
" Ei voi olla totta!" kiljun.
" Älä huoli, se on totta. Tylypahkassa nähdään!" Professori Owl sanoo, käännähtää kannoillaan ja katoaa ilmaan. Tuijotan kohtaa, jossa hän oli juuri seissyt.
" M-miten hän vain katosi?" äiti änkyttää.
" Ei aavistustakaan, mutta meidän pitää käydä hankkimassa minulle koulutarvikkeet!" vastaan innoissani.