joskus mun elämällä ei oo periaatetta. joskus mä havahdun miettimään, kannattaako mun jatkaa pidemmälle, jos tää on jo nyt näin rankkaa? mitä jos tää ei sittenkään käänny parhain päin. ei kaikille aina käy niin. mä oon muutenkin poikkeus. halutaanko mua edes tänne, mä en tiedä. enkä halua kysyä.
joskus mä mietin, miks mä oon täällä. miks mä oon täällä, just tässä, just nyt. miks mä oon tekemässä juuri näitä asioita. en mä ansaitse tätä. en mä ansaitse tällaista elämää. en mä oo tehnyt mitään parempaa kun muutkaan, en mä ansaitse näitä oikeuksia jos mä en ole tehnyt mitään näiden eteen. joku muu jossain raataa mun puolesta, kun mä säälittäväni itken nurkassani kun en saa tätä rikkonaista elämääni kokoon. säälittävää. sellainen mä olen. säälittävä, mitätön. tarpeeton. periaatteeton.
joskus mä kysyn itseltäni, että miks mä olen tällainen. miks mä en voi olla kaikkien seurassa sellainen kun mä olen, tai haluan olla. miks pitää esittää. kyllä maailman pitäis jo nyt ymmärtää, että ei kaikki oo niin täydellisiä kun ihmiskunta antaa olettaa. ei ihmisiä voi jakaa terveisiin ja sairaisiin, ei itkeminen tee susta masentunutta. mutta ei ne tajua. ei ihmiset tajua, ei ne halua ajatella muiden elämiä tai niiden tunteita. ne ajattelee vain itseään, eikä ketään kiinnosta, miltä musta tuntuu. mäkin teen niin, vaikken haluaisi. ajattelen vain itseäni. en mä voi muutakaan. niin mä teen luontaisesti. sitä mä en jaksa peitellä kenenkään seurassa. ihan hyvä niin.
toisaalta, olisko maailma yhtään parempi paikka ilman mua? olis varmaan, mutta voin mä silti uskotella itselleni toisin. kun ei muutakaan tuu mieleen. kun ei jaksa muutakaan tehdä, kun ajautuu ajattelemaan vääriä asioita. ei sitä voi estääkään. mieli johtaa kehoa, ei sitä voi pysäyttää. tai sitten mä oon vaan liian väsynyt siihen. liian väsynyt tähän kaikkeen. ehkä maailma olis parempi paikka ilman mua.
joskus mä pysähdyn miettimään, että vaikka mä ajattelen näin, mä en silti halua kuolla. mua pelottaa ajatus kuolemasta. yksinjäämisestä. vaikka yksin mä jo olenkin, ja olen ollut jo pitkään. vaikka olis kuinka paljon seuraa, jokainen on lopulta yksin elämässä. niin olen mäkin. eikä mua haittaa. mä tykkään olla yksin. ei se haittaa. silloin mulla on turvallinen olo. silloin mä olen turvassa. en mä voi satuttaa itseäni enää yhtään enempää, en ainakaan usko niin. mä oon jo niin rikki, että ykskin hipaisu vois särkeä mut miljoonaksi pieneksi palaseksi, jotka lentelis kauniisti ympäriinsä kimallellen kuin lumisade. ainakin silloin mä toisin muille iloa. kuka muka ei nauttis lumisateesta.
mä en halua kuolla. niin mä hoen itselleni. enkä mä aiokaan kuolla. ainakaan vielä. en vielä tänään. enkä huomenna. enkä toivottavasti ens viikolla, tai tänä vuonnakaan. ehkä mä en kuole ikinä. ehkä musta tulee haamu, joka yksinäisesti vaeltaa ympäriinsä katsellen ihmisten kuolevan silmiensä edessä. ehkä se on niin. ehkä kaikille käy niin. voi olla. vain kuolemalla saa tietää.
YOU ARE READING
† lasinen sydän ja ruusuinen mieli †
Randomjoskus haluut vaan paeta maailmaa jonnekin kaninkoloon