† lasinen sydän ja ruusuinen mieli †

niitä ei kiinnosta

joistakin ihmisistä ei millään huomaa päältä päin, että kaikki ei oo kunnossa. sillon oppii elämään sillä tavalla, vaikuttamalla ihan normaalilta. vaikuttamalla iloiselta. kun pääsee vauhtiin, huomaa ettei se oo vaikeeta. joskus se on liiankin helppoo. joskus on liian helppoo ensin romahtaa, ja sen jälkeen tervehtiä muita hymy huulilla. joskus tuntuu siltä että mikään ei oo totta. että kehenkään ei voi luottaa. että on tippunu niin alas, ettei edes nää ylhäällä valonkajastusta. minne tahansa katseensa suuntaa, joka puolella vastaan tulee mustaa. silmätkään ei enää suostu katselemaan sitä tuskaa mitä toiset ihmiset tuottaa. suusta ei kuulu enää ääntäkään, ja henkitorvi menee solmuun eikä enää tiedä miten olla. silloinkin on vaan ihan liian helppoa kävellä ulos ja kauppaan ja kouluun ja töihin ja vitsailla kaikesta. vitsailla ongelmista kuinka ne olis mitättömiä tai niitä ei oliskaan. vitsailla vitsailemisen loppuun asti, vaikka elämä menee päin helvettiä vauhdilla tuhat kilometriä tunnissa. jos silloin tulee seinä vastaan, ei enää jaksa jatkaa eteenpäin. seinä on korkea ja leveä, eikä reunaa näy. silloinkin on vaan helppoa jäädä jumittamaan paikalleen vailla yhtäkään aietta edes yrittää jatkaa eteenpäin. silloin on liian helppoa käydä joka päivä aamurutiini autopilotilla läpi ja kulkea päivän läpi mitään tuntematta. hymyn takaa paljastuu palasiksi pirstoutunut ihminen, jota muutama pala teippiä ei enää korjaa. tai sitten ei paljastu. joskus jää jumittamaan paikalleen, elämään maski naaman edessä, joka on hymyn takana tunteeton. joskus jumittaa paikallaan siihen asti, että joku työntää väkisinkin seinän läpi eteenpäin ja kaikki menee ohi liian nopeasti. silloin ei osaa tottua tunteisiin tai normaaleihin rytmeihin niin lyhyessä ajassa, kun joku ottaa kädestä kiinni ja vetää elämän läpi mukanaan. päivät kuluu ja kuluu eikä mistään saa enää selvää. eikä kukaan huomaa sitäkään. kukaan ei huomaa että elämä menee kovaa vauhtia loputtomaan alamäkeen.

joskus tuntuu siltä että kaikkien muiden silmille on sidottu side joka estää näkemästä totuuden. joskus tuntuu siltä, että on ainoa ihminen joka voi nähdä muiden läpi ja tuntea jotain inhimillistä sillä välin kun muut eivät suostu näkemään sen kirkkaan onnellisuuden muovikalvon läpi. joskus tuntuu siltä, että on ainoa joka tiedostaa maailman ongelmat ja yrittää tuloksetta puuttua niihin. mutta ehkä muita ei vain kiinnosta. ehkä muita ei vain kiinnosta ilmastonmuutos ja kasvihuoneilmiö, sodat, köyhyys, tasa-arvon vastaiset lait. ehkä muut haluavat uskotella itselleen maailman olevan täydellinen. kunpa olisikin. mutta jos kaikki kalvot ja filtterit ja valheet pyyhitään pois, jäljelle jää vain kuihtuva planeetta ja joka päivä yhä suuremmaksi kasvava ongelmien pilvi. vaikka yksi ihminen onnistuisi kaivamaan totuuden kaiken sen pupun keskeltä, tarvittaisiin silti vielä yli puolet koko maapallon ihmisistä mukaan toimimaan. ei kaikkea voi korjata yhdessä yössä, muttei tarvitsekaan. maa ei silti ole ihmisten hiekkalaatikko, josta hiekan ja lelujen loputtua siirrytään seuraavaan paikkaan. ei sen niin pitäisi mennä, eikä menekään.

kun kaikkea sitä ajattelee, tekee mieli sivuuttaa omat ajatukset ja keskittyä yhteiseen hyvään. eihän loppujen lopuksi yhden ihmisen ongelmat voi olla niin suuria, että niihin pitäisi puuttua muidenkin, jotka vois samaan aikaan olla tekemässä jotain muiden hyväksi. sitä paitsi maailmassa on paljon muita, paljon tärkeämpiä ihmisiä joiden ongelmat pitäisi ratkaista ennen muita. niinhän se menee, eikö niin?
ehkä meneekin. ehkä ei. silti ei kenenkään ongelmia pitäis jättää täysin huomioimatta. ei se paljon vaadi auttaa muita ihmisiä, kun vain tietää mitä tehdä. kenenkään ongelmat ei oo yhtään vähäpätöisempiä kun toisten. ehkä joku on kokenut rankemman lapsuuden, mutta jokainen kokee kaiken eri tavalla, eikä rankka elämä saata vaikuttaa kaikkiin niin vakavasti tai aiheuttaa traumoja. sitä ei kuitenkaan tiedä. ei pidä lokeroida ihmisiä taustojensa perusteella. ei ulkonäön perusteella. ei älykkyyden perusteella. ei minkään pinnallisen. eikä ihmistä saa laatikkoon lokeroida kuin ihminen itse.
ei jonkun ongelmia saa väheksyä vain sen takia että jollekin toiselle on diagnosoitu enemmän sairauksia kuin toiselle. ei jotakuta saa tuomita tietynlaiseksi vain ulkokuoren perusteella. ei ongelmia saa ylenkatsoa ja ajatella vain omaa elämäänsä.

joskus mä mietin että mun ongelmat ja ajatukset ei oo tarpeeksi vakavia muita vaivatakseni. mä mietin, että muut ansaitsee apua mua nopeammin ja enemmän. mä en halua vaivata muita mun asioilla, kun ne vois olla jonkun toisen silmissä korjattavissa ihan sormien napsautuksella. mutta ei se aina ole vaan simsalabim ja kaikki on hyvin. vaikka joku näyttää voivan hyvin, ei kaikki oo ehkä kunnossa ja mielessä voi olla rattaat vinossa. joskus se ei näy ulos päin. ei voin loihtia abrakadabra ja seesam aukene ja kaikki onkin taas ihan kuin ennen. joskus asiat ei edes voi olla ihan kuin ennen, jos ei koskaan ole kokenut niinsanottua normaalia elämää. jotkut kärsii koko elämänsä, vain lopulta tullakseen tuomituksi kun muiden vain huomiota hakevien ihmisten ongelmat huomioidaan. silloin on vaikea uskoa ihmiskuntaan ja ihmisen mielen monimutkaisuuteen, kun joku ei tajua jotain niinkin yksinkertaista asiaa. vaikka rautalangasta vääntää, ei saa toisen kalloon taottua sitä faktaa, että kaikkien ongelmat pitää huomioida ja joskus pitää sukeltaa pintaa syvemmälle nähdäkseen kaiken. joskus pitää ajatella asiota tarkemmin, että palapelin viimeisenkin palan löytää ja kokonaiskuvan voi hahmottaa. vasta silloin voi ymmärtää, mitä jonkun mielessä tapahtuu. vasta silloin voi oikeasti auttaa, kun ymmärtää miksi jokua ajattelee niin kuin ajattelee. ja vaikka ei koskaan vois astua todella toisen kenkiin ja kokea kaikkea itsekin, voi silti ymmärtää sitä kaikkea edes hieman paremmin. ja silloin voi myös katsoa ympärilleen ja huomata, että muistakin löytyy monta muutakin kerrosta kuin vain se päällimmäinen jonka takaa ei aina kuulla yhtään mitään. joskus on saattanut elää muiden odotuksien vallassa niin kauan, ettei enää itsekään saata löytää omaa todellista itseään. silloin, vaikka kuinka kaivelisi, ei kukaan saata löytää kaikkia ajatusten ja ongelmien hippusia mielen sopukoista, sillä ne hippuset ovat hiipumassa lopullisesti pois. ne mielen tärkeimmät palat ja muistot, jotka joskus olivat niin olennainen osa kaikkea, ovat nyt unohdettuja ja väheksyttyjä. niitä ei enää muisteta, sillä on eletty liian kauan mahdutettuna siihen muiden ihmisten luomaan muottiin, jota on välillä mahdoton rikkoa tai muuttaa mitenkään. ja joskus, kun on vaikeaa elää edes muiden odotusten mukaisesti, tuntuu siltä, kuin jäisi jälkeen elämässä ja kaikki muut etenisivät urheiluauton vauhdilla, kun on itse sidottu kaulasta narulla tolppaan. ja kaulan ympärille sidottu naru kiristyy kiristymistään, ja jos ei opi katkaisemaan narua ajoissa ja jättämään muiden mielipiteitä taakse ja elämään kuin itse haluaa, naru kuristaa eikä enää ole tilaa hengittää.