Till Death Do Us Part

01

L A N D  O F  F I R E

𝑫𝒆𝒂𝒕𝒉 𝒎𝒖𝒔𝒕 𝒃𝒆 𝒔𝒐 𝒃𝒆𝒂𝒖𝒕𝒊𝒇𝒖𝒍. 𝑻𝒐 𝒍𝒊𝒆 𝒊𝒏 𝒕𝒉𝒆 𝒔𝒐𝒇𝒕 𝒃𝒓𝒐𝒘𝒏 𝒆𝒂𝒓𝒕𝒉, 𝒘𝒊𝒕𝒉 𝒕𝒉𝒆 𝒈𝒓𝒂𝒔𝒔𝒆𝒔 𝒘𝒂𝒗𝒊𝒏𝒈 𝒂𝒃𝒐𝒗𝒆 𝒐𝒏𝒆'𝒔 𝒉𝒆𝒂𝒅, 𝒂𝒏𝒅 𝒍𝒊𝒔𝒕𝒆𝒏 𝒕𝒐 𝒔𝒊𝒍𝒆𝒏𝒄𝒆. 𝑻𝒐 𝒉𝒂𝒗𝒆 𝒏𝒐 𝒚𝒆𝒔𝒕𝒆𝒓𝒅𝒂𝒚, 𝒂𝒏𝒅 𝒏𝒐 𝒕𝒐𝒎𝒐𝒓𝒓𝒐𝒘. 𝑻𝒐 𝒇𝒐𝒓𝒈𝒆𝒕 𝒕𝒊𝒎𝒆, 𝒕𝒐 𝒇𝒐𝒓𝒈𝒊𝒗𝒆 𝒍𝒊𝒇𝒆, 𝒕𝒐 𝒃𝒆 𝒂𝒕 𝒑𝒆𝒂𝒄𝒆. 

 - 𝑶𝒔𝒄𝒂𝒓 𝑾𝒊𝒍𝒅𝒆

»

Kesäisten kukkasten peittämä niitty oli muuttunut lumen ja jään valtakunnaksi.

Lähestyin kaupunkini kauimmaisia portteja, jotka kohosivat armottomasti kylmästä maasta mahtavina, mutta periksiantaneina. Porttien kuninkaallisuus oli tiessään ja sen tilalla oli vain kylmä raudan tumma ja kolkko tyhjyys. Muistin juosseeni niiden lävitse monia kertoja aikaisemmin. Kiipeilleeni porttien vahvalla rungolla ja kuvitelleeni omistavani koko maailman. Silloin kukkaset loistivat kaupungin ulkopuolisella niityllä, ja keräsin äidilleni kukkakimpun valkoisista päivänkakkaroista.

Enää ihoni ei tuntenut kylmyyttä. Talven tuoma kirpeä pakkasilma ei tuntunut kipristävän punertavia poskiani, enkä enää tuntenut kohmettuneiden sormenpäitteni polttavaa kipua. Oli kummallista, että tarpeeksi kylmettyneenä ihminen kykeni tuntemaan kihelmöintiä kuin takassa pirskahtelevat puun viimeiset ja hiipuvat hiillokset.

Paljaat jalkapohjani olivat tottuneet jo maankamaran päälle kerääntyneen ohuen lumikerroksen tuomaan kalseuteen ja kylmyyteen. Luminen huntu peitti kaupunkiin johtavaa tietä. Ilma ei huutanut hiljaisuuttaan, pitemminkin kuiskaili. Ainoa ääni jonka kuulin, oli oma hengitykseni. Hengitykseni ei ollut kuitenkaan kiivas. En kuullut siitä jälkeäkään rasituksesta tai hädästä. Kuin olisin hengittänyt itse rauhaa keuhkoihini, joka vapautui vesihöyryisenä purkauksena ulos viileään talvi-ilmaan.

Täytenä ja valoisana ammottava taivaan kuu loisti takanani. Tuntui tyhmältä ja hyväuskoiselta toivoa, että se ohjeisti minua huolehtien ja vahtien jokaista askeltani. En tiennyt kuinka kauan olin jo vaeltanut. Kulunut aika kietoutui itseensä niin monimutkaiselle kerälle, etten erottanut siitä sen alkua tai loppua. Aika tuntui hidastetulta kuin se kohta olisi pysähtynyt. Pakkasviiman tuiskuinen tuuli puhalsi valkeita lumihiutaleita jalkoihini. Lumi peitti alleen joukkomme aikaansaaneet jäljet. Kuin meitä selviytyjiä ei olisi koskaan ollutkaan. 

Pidin katseeni jaloissani, jotka periksiantamattomina astuivat kohti tuntematonta määränpäätämme. Uusi askel. Ja toinen. Kulkuni hidastui vain aavistuksen huomattuani puhtaan valkoisen lumen seassa jotain eriskummallista. Lumi ei ollut kokonaisuudessaan valkoista, vaan pitemminkin harmaata. Taivaalta kevyesti ja rauhallisesti tippuva lumi ei ollutkaan lunta, vaan tuhkaa. 

Hengitykseni rahallisiin ääniin keskittynyt muun maailman ja omani erottava verho tuntui ratkeavan. Enää oma hengitykseni ei ollut ainoa, jonka kuulin. Hengitykseni taustalla väreili vaimea palo, joka kuului takaani kaupungin viimeisimmistä jäljellä olevasta palavasta materiaalista. Vaimeita huudahduksia, kärsimystä. Kaupunkini palaneet rauniot lensivät tuhkana tuuleen ja etsivät uutta paikkaa asettua aloilleen.