Kartanon kahle

1. Huokailua haudan takaa

Kuulin ääniä alakerrasta. Ullakolle kantautuvat äänet kuuluvat hyvin. Taasko joku on saapunut kartanolle uteliaisuuttaan ja vielä keskellä yötä? Kuka kumma tälläkertaa? Hyppäsin ullakolta purppuraparonin huoneeseen alempaan kerrokseen, siitä paronin parhaimman piian kammariin. Tiesin nopean reitin eteisaulaan. Kammarista pääsin kurkistamaan kuka eteishallissa tälläkertaa oli. Asetin pääni lattian läpi ja kurkistin. Kaksi teiniä siellä vain kiroilivat kaadettuaan vahingossa yhden haarniskoista. Todella röyhkeää käytöstä kielenkäytöllä. He saisivat kunnon opetuksen pilatessaan tämän kartanon ilmapiirin. Vaikka tiesin, että olen ainoa kartanossa, aaveena en voi muuta kuin suojella kartanon viimeisimpiä rippeitä tupakan tulelta. Ryhdyin tuumasta toimeen. Hyppäsin kammarista eteishalliin ja liidin toisen teinin lävitse. Kuolevaisten ilmeen huvittavuus ei koskaan vanhene.
"Täällä on kylmä..." sanoi teinityttö
"Keskellä kesää? Helkutin ämmä, ooksä täysi seko?" Kysyi hieman vanhempi teinipoika.
"En ku mul oikeesti tuli kylmä. Tosta noin vaan! Älä hitto vie vähättele mitä tunnen!"
Pysähdyin katselemaan keskustelua toisen haarniskan viereen. Kohta kaataisin tämän haarniskan saadakseni lisää sävyä kartanon häpäisijöille.
"Älä ruikuta! Inisit mukaan. Mä otin sut messiin koska väitit ettet pelkää mitään!" poika murisi.
"Tää on vaa rämä kartano. Koulun teoriat on tyhmii. Hissantunnit muutenkin haisee! Ainoa hyvä asia tälle kartanolle oli veriparoni" tyttö marmatti.
Jo riitti historianpilkka. Kaadoin haarniskan. Se oli viimeinen pisara. Tyttö kirkui kuin sotasireeni. Kohta saavat kirjat lentää jos eivät pian häivy.
"Mitä helkuttia!? Valehteliksä mulle? Sä sanoit ettet pelkää mitään! Sitäpaitsi hiiri se vain ton ruosteläjän kaatoi!" ärisi poika.
"Nääksä tuolla mitään elukoita? Ei tuuli sen kaatoi!" mukisi tyttö.
"Ei hiiri, ei tuuli. Vaan yksinäinen vaeltaja." huhuilin näkymättömänä saaden äänen kaikumaan aavemaisesti. Ja kylläpä parivaljakko pahastikin säikähti. Eivät tietenkään osanneet odottaa mun vastaavan.
"Heko heko... tosi hauskaa. Tule ny pois piilosta, äläkä kiusaa meitä enempää, Sakari!" Poika sanoi ivallisena. Jassoo... He luulevat mua joksikin toiseksi.
"Väärin, en ole Sakari." Huhuilin teineille.
"Et sä mua huijaa, Sakari! Tule ny vaan sielt nurkan takaa!" Karjaisi tyttö.
Ilmiinnyin näkyväksi heidän eteensä. Kyllä muuttui ääni kellossa. Parivaljakko valahti kalpeaksi ja ottivat halaus-otteen toisistaan katsoen minua. He pelkäsivät läpinäkyvyyttäni. Tepsi jälleen kerran! Onneksi ei tarvinnut ruveta heittelemään kirjoilla. Molemmat alkoivat huutamaan kuin sotasireeni ja pinkaisivat juoksuun.
"Pysykääkin poissa!" Kailotin heidän peräänsä.
He juoksivat kauas peurametsään, eivätkä he enää palannet purppurakartanoon. Olin taas hoidellut röyhkeät tunkeilijat.
"Oh! Tervehdys! Puhun sulle. Kyllä, luit aivan oikein, sulle. Olen Cindy, Purppurakartanon ainoa aave. Nyt varmaan luultavasti tulet miettineeksi meikäläisen rikkovan neljännen seinän. Se on meidän aaveiden erikoiskyky. Näytättepä ihastuttavalta tänään! Nytkö sitten mietit kuinka kaadoin haarniskan? Ei! En tönäissyt sitä. Uin tuulena lävitse sen haarniskan. Nopeaa vauhtia siihen tarvittiin, jotta tuollainen iso köriläs kaatuisi. Eiköhän esittelyt riitä. Jatketaanpa liihottelua eteenpäin, ettei alkaisi käydä alku kovinkaan tylsäksi."

Liihottelin tuulen mukana pitkin kartanoa. Tuo puuha oli hauskaa. Se mitä kutsutte vuoristoradaksi tällä vuosisadallanne, riittää kuvailemaan tuulella ratsastamisen fiilistä. Kartano on ollut pystyssä vuodesta 1700-luvulta lähtien. Rakentamiseen meni monta vuotta ja valmistui hieman ennen syntymääni. Sukumme on asunut tässä isossa kartanossa vuosisatoja, ennen kuin se hylättiin 1900-luvun puolivälissä. Kaikki muut aaveet ovat päässeet jo tuon puoleiseen, mutta olen täällä yhä vankina. Luullakseni tämä on tehtäväni. Kartanosta etelään sijaitsi kartanon oma viinitarha. Pari hehtaaria viiniviljelyä. Mutta kartanossa lopetettiin viinin viljelys 1800-luvun puolessa välissä tuholais-invaasion vuoksi. Kartanon palvelijat, piiat ja rengit osasivat tuottaa markkinoiden maistuvampaa viiniä 1700-luvulla. Kartanon halleja puolestaan koristaa omistajien maalatut muotokuvat. Sen ajan parhaimmat taidemaalarit ikuistivat jokaisen kartanon omistajan. Näettekö tuon kuvan kolmantena vasemmalla? Se olen minä. Olin kaunis vaalea kaunotar. Häikäisin tanssisaleja elinaikanani purppuraisessa silkkimekossa ja viuhka kädessäni. Minua kunnioittivat lähes koko kartanon väki. En ollut brutaali kuin entiset miesomistajat. Päinvastoin, minut tunnettiin lempeydestä. Rakastin myös kissoja. Tarjoilin jopa kulkukissoille kisujen kermaa ja pesin jopa heidän kuraiset turkkinsa paljain käsin. Rakastin kissoja yli kaiken, osasin käsitellä heitä oikein, eikä yksikään rimpuillut vastaan kylvettäessäni heitä. He suorastaan rakastivat sitä. Jo riittää kissoista puhuminen. Kartanon palvelusväki sai kaikkea parasta. Kartanon palvelusväelle oli rakennettu heille heidän oma siipensä kartanon viereen. Heidän talostaan pidettiin yhtä hyvää huolta kuin kartanosta. Tämä kartano oli historiassa merkittävin ja tunnettu sen puhtaudesta. Tosin erään miesomistajan käytöstä ei voitu ihailla. Hän oli brutaali teloittaja. Tulinen sielu. Hänet tunnettiin 1700-luvun lopussa ja hänen nimensä sai laskemaan alleen keneltä tahansa. Kukaan tietoinen ei halunnut suututtaa häntä. Silloin eleltiin synnkkiä aikoja. Hänen nimensä oli veriparoni. Hän ei antanut armoa. Palvelusväki tosin sai 3 mahdollisuutta. Jos ei paronia totellut, hän teloitutti heidät. Tosin ironista kyllä... paroni myrkytettiin kun hän täytti 47. Se ei ollut kukaan palvelusväestä. Eräs reissumies oli kuullut tilanteen ja hän riskeerasi paljon saadakseen juonensa onnistumaan. Hän usutti myrkkyä paronin suosikkileivokseen. Eräs palveliatar näki tilanteen, mutta meni lankaan. Reissaaja väitti kivenkovaa palvelijalle pulverin olevan herkullista vanilijauutetta, joka teki lakkakermaleivoksesta entistä herkullisempaa. Veriparoni oli kolmas kartanon omistaja minun jälkeeni. Tämän jälkeen veriparonin veli otti kartanon omistukseensa ja muutti kartanon historian jälleen hyväksi. Minunkin hallinta aikani oli mitä parasta, mutta siihen pääsettekin tutustumaan toisessa luvussa. Jokatapauksessa purppurakartanossa pidettiin mitä parhaimmat juhlat ja tanssiaiset. Olen nähnyt kartanon historian aikani jälkeen, mutta kukaan ei tiedä sitä. Kukaan ei uskonut aaveisiin ennen 1900-luvun loppua. Vasta 2000-luvun lähestyessä ihmisiä alkoi tulla tänne. Ensin kartanoa pidettiin museona kunnes joku henkilö virastosta kauhistui veriparonin kertomusta, jota joku oli hieman liioitellut. Sen jäkleen tämä paikka jätettiin, ja kartano on alkanut siitä asti rappeutua 70 vuotta. Ja minun tehtäväni onkin nyt suojella kartanoa. Onneksi kartano on kiveä. En usko, että se noin vain luhistuisi. Kivi oli mitä maan mainioin kartanon rakennusaine 1700-luvun alussa. Ja maan parhaimmat arkkitehdit kasasivat tämän kartanon pystyyn. Kiviseinät ja puulattia on tämän kartanon kaunis yhdistelmä. Eteishallin ja tanssisalin lattiaa somistaakin kaunis valkoinen marmori. Tanssisalin korkeaa kattoa koristaa kaunis enkelkuvio, jonka sen ajan parhain taidemaalari on maalannut holvikattoon. Vaikka 2 kultaista isoa kristallikruunua ovatkin jo rysähtäneet tanssisalin lattialle.

Liitelin pitkin kartanon tiloja. Jokainen huone on ollut historiallisesti tärkeä. Vaan ei enää. Kauniimmatkin esineet ovat jo pölyn peittämiä. Linnan seinät ovat nähneet paljon, samoin minä. Täällä on käynyt monikin vierailemassa. Kaikki jotka osoittavat hyvän käytöksen jo eteishallissa, ovat tervetulleita peremmälle. Kaikki töykeät tunkeilijat olen yrittänyt häätää. Tämä jopa kerran yritettiin purkaa 2000-luvun alulla, mutta sitä ei voitu tehdä koneiden vikojen vuoksi. Olin asialla ja pidin huolen, ettei tätä kartanoa kukaan kaada. Olen aave. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Voin tunkeutua seinien ja lattioiden läpi. Se mitä kutsutte nykyään hologrammiksi, tunnen seinien ja lattioiden lävistämisen samalla tavalla. Mutta kukaan ei näe minua, ellen itse näyttäydy, mutta voin olla esillä vain hetken. Valossa se ei onnistu. Täytyy olla hämärämpi huone tai varjoisa alue. Ainoa ulkotila minne pääsen, on kartanon puutarha, mutta vain yöllä.

Mutta nyt pitää liidellä takaisin ullakolle. Tiedän... aaveet eivät tarvitse unta, mutta minun on saatava kauneusuneni siihen asti kunnes joku utelias päättää astella kartanoon. Ei muuta kuin hyvät yöt ja päivänjatkot!